Yksinäisyys

Blogia pitäessäni harvemmin olen syventynyt kunnolla mihinkään asiaan pintaviilausta kummemmin, ainakaan itse en muista syventyneeni.

Olen kovasti miettinyt kulunutta kohta jo kahta vuotta sitä kuinka ensimmäiset yhdeksän kuukautta tuli etsittyä kaikkea mahdollista tietoa vauvoista. Miten hoidetaan, miten käsitellään ja monia muita kysymyksiä tuli mieleen päivittäin. Asioita suunnitteli paljon etukäteen, josta näin myöhemmin voi sanoa, että kaikki ei ihan mennyt niin kuin suunnitteli. 

Lapsen kasvatus osoittautui paljon siksi, mitä jo ajattelikin, mutta myös sellaiseksi mitä ei koskaan osannut ajatellakaan. Päivät lapsen kanssa ovat ihania, rutiininomaisia ja opettavat paljon lapsesta sekä myös omasta itsestään. Joskus rutiininomaisuus tosin käy negatiiviseksi asiaksi, mutta taas seuraavana päivänä huomaa, kuinka joskus se pelastaa montakin tilannetta. Kuitenkaan koskaan ei tullut ajatelleeksi sitä kuinka väsynyt sen lapsen kanssa monesti ollaan tai kuinka yksinäiseksi välillä tuntee itsensä. 

Isoin ongelma tähän mennessä itselleni on ollut tuo yksinäisyyden tunne. Pelkästään Aaronin seura antaa paljon, mutta se ei kuitenkaan kata sitä, että haluaisi jutella jonkun kanssa asioista tai olla vain hetki toisen kainalossa tekemättä mitään. Viimeisin koskee varsinkin Nikoa.

Yllättäen sitä vain huomaa, kuinka paljon aikaa kuluu pienien askareiden hoitamiseen tai pelkästään nukkumiseen. Tietyistä ihmisen tarpeista tulee tärkeämpiä täyttää, kun tulee lapsi maailmaan. Nukkumaan tulee mentyä, kun on tilaisuus, koska koskaan ei tiedä, monelta seuraavana aamuna joutuukaan heräämään. Syödään silloin, kun löytyy sopiva hetki etsiä jotain jääkaapista. 

Huomaamattamme kuitenkin päivästä tuntuu loppuvan aika tehdä asioita, mitä ennen pystyi tekemään rauhassa. Sitten karsitaan niitä asioita pois, mitkä eivät ole prioriteetti-listalla ensimmäisinä ja mitä ilman tuntuu pärjäävän. Tälläisiin asioihin kuuluu mm. tietokoneella istuskelu, jonka vuoksi täysin säännöllisesti itsekään en ole pystynyt kirjoittamaan tänne blogiinkaan, josta sanomista on toki tullut. 

Yritän kuitenkin kirjoittaa mahdollisimman usein. Varsinkin silloin, kun saan sen ainakin puolen tunnin rauhallisen hetken keskittyä täysin pelkästään kirjoittamiseen. Näitä hetkiä ikävä kyllä on tuntunut tulevan aina vain harvemmin ja kaikessa kiireessä kirjoittaminen tuntuu lähinnä pakonomaiselta kuin omaa oloa helpottavana.