lauantai 21. huhtikuuta 2018

Kevätkin tulla tupsahti

Kevät tulla kolkuttelee ja aika hupenee sekunti sekunnilta enemmän ja enemmän. Talvi tuntuu muuton jälkeen menneen kuin sumussa, kun koetin ajatella, mitä olemme touhunneet tällä välin niin en keksinyt kuin vain muutaman asian.

Olemme viihtyneet uudessa kodissamme, nyt vihdoin olemme keskellä kaupungin vilskettä, josta ei ihan heti varmasti haluta pois. Asunto on ihana, ympäristö on täynnä ihmisiä ja asioita, mitä voimme tehdä. Toki neliöitä on vähemmän, mutta meille kolmelle ne riittävät vallan mainiosti. Välillä jopa tuntuu, että näissäkin neliöissä on liikaa tilaa ja taas toisinaan, että jotain puuttuu. Ristiriitaiset ajatukset eivät ole siis karanneet minnekään. 

Aaron elää elämässä mukanamme, puheissa ja sydämissä. Iltaisin sanomme hänelle edelleen hyvät yöt ja kerromme, kuinka meillä on häntä ikävä. On ollut hetkiä, kun Oliver on halunnut kokeilla Aaronilta jääneitä ”isojen poikien” vaatteita. Todettiin kokeiltuamme, että Oliver ei ole vielä kasvanut vaatteisiin sopivaksi, että hän on vielä pieni poika. Oliver on syksystä saakka ollut hyvin läheisyyden kaipuinen ja olemmekin hänelle luvanneet, että kainalo on aina vapaana, kun hän sitä tarvitsee. Joinakin öinä huomaan, että joku on tarrautuneena kaulaani tiukasti kiinni. Päivällä varmistetaan monta kertaa, ettei äiti ja isi jätä häntä yksin. ”Ei, emme rakas jätä sinua ikinä yksin” on vastauksemme. Välillä olimme enemmän huolissamme, mitä tämä menetys tekee Oliverille kuin mitä se tekee meille. Kävimme perheneuvolassa asioista ja huolistamme juttelemassa ja tuloksena oli se, että Oliver käyttäytyy lapsena kuin kuka tahansa muukin, joka on menettänyt rakkaan ihmisen. Olemme siis keskittyneet nyt viime aikoina antamaan lapsellemme aikaa ja rakkautta sekä tukea hänen kehitystään. 

Olemme aloittaneet jälleen taas saliharjoittelun, eri motiivilla tällä kertaa. Nyt tarkoituksena ei ole saada nostettua 30kg painoista vaikeavammaista lasta. Nyt haluamme vain parantaa suorituskykyämme arjessa ja ylläpitää kehomme kuntoa. Treeni on erilaista, mutta keho nauttii siitä aivan eri tavoin. Ne hetket ovat myös auttaneet pääsemään arkea karkuun, ainakin hetkeksi. Sitä kun huomaa edelleen olevansa rikki fyysisesti niinkuin henkisestikin ja siitä, että sillon tällöin laittaa kroppansa äärirajoille on jäänyt parempi mieli ja seuraavana aamuna on ollut helpompi herätä uuteen päivään. 

On kulunut jo yli puoli vuotta Aaronin kuolemasta ja silti asia tuntuu välillä yhtä musertavalta kuin saadessamme kuulla Aaronin menetyksestä. Välillä huomaan ajattelevani, että oliko kaikki vain unta. Unta, joka oli niin ihanaa, ettei siitä olisi halunnut herätä. Sitten herään todellisuuden musertuvuuteen ja jatkan arkea päivä kerrallaan, vaikka jokainen solu huutaa, että tämä on väärin. 

Kävimme myös tutustumassa käpy ry:n toimintaan, jonne kerääntyi monta lapsensa menettänyttä vanhempaa. Erään henkilön sanonta jäi hyvin mieleen, että ne tapaamiset on paikka kalenterissa, mitkä on omistettu menetetylle lapselle. Tämä oli minusta mitä ihanin tapa ajatella myös menetettyä lasta, ja kuitenkin menetyksestä puhuminen ihmisten kanssa, ketkä ovat kokeneet saman on voimaannuttavaa, kun huomaa, ettei olekaan ajatuksiensa kanssa yksin. 

Tälläistä meille tällä kertaa. Odottelemme kevättä ja lumien sulamista, jotta voimme lähteä istuttamaan kukkia Aaronin haudalle. Jatkamme pienen perheemme elämää toivoen, että joskus tästä surusta tulee helpompaa kantaa. Koetan käydä kirjoittamassa kuulumisiamme aika ajoin, koska kirjoittamista en kuitenkaan täysin halua lopettaa.