Vuosi tuli täyteen

Joskus tuntuu uskomattomalta, kuinka nopeasti aika liikkuu eteenpäin. Olen moneen kertaan todennut, että aika meni nopeasti, kun jouduimme valvomaan Aaronin kanssa ja hoitamaan häntä niin, että aikataulutimme oman elämämme hänen mukaansa. Nyt voin kuitenkin todeta, että viimeinen kulunut vuosi ilman Aaronia on tuntunut menevän vielä nopeammin. Siitä huolimatta, edelleen tuntuu siltä kuin Aaronin menehtymisestä olisi kulunut vain muutama viikko. Tuntuu aivan järkyttävän uskomattomalta, että olemme eläneet jo kohta vuoden ilman rakasta esikoispoikaamme. Edelleen toivotan Aaronille hyvää yötä iltaisin ja kerron, kuinka paljon häntä rakastan. Edelleen poika on enemmän tai vähemmän ajatuksissani päivittäin.

Aaronin kuoleman jälkeen kävin juttelemassa terapeutin kanssa asioista. Surusta ja paljon siitä, miten tässä tilanteessa tulisi käyttäytyä, mitä olisi oikein tuntea. Niinä vuosina, kun tiesin, että menettäisimme Aaronin joskus, pohdin paljon sitä, miten kestäisin niin suuren surun kuin oman lapsen menetyksen. Olen kokenut elämässäni jo aikaisemmin paljon surua ja epätoivoisia hetkiä, mutta mikään aikaisempi kokemus ei ajatuksissakaan vetänyt vertoja sille, että menettäisin rakkaan lapsen. Se oli alusta saakka selvää, etten selviäisi siitä yksin. Muistan vieläkin, kun eräs ihminen sanoi minulle sen jälkeen, kun olin kertonut odottavani Oliveria, että hän oli ollut huolissaan minusta. Hän tiesi, etten selviäisi siitä, että minulle jäisi täysin tyhjä syli. Olen ollut pienestä lapsesta asti täysin varma vain yhdestä asiasta...siitä että haluan olla hyvä äiti.

Olin täysin eksyksissä silloin, kun elin elämääni yksin, koska en tiennyt, miksi minun pitäisi elää itselleni. Hyvä ystäväni näiltä ajoilta kertoi minulle muutama viikko sitten, että hän oli aina ollut tutustumisestamme asti huolissaan minusta. Siitä, että muistanko syödä. Siitä, että osaanko huolehtia itsestäni. Hän kertoi, että sen jälkeen, kun aloin odottamaan Aaronia, hänen ei ole tarvinnut olla minusta huolissaan. Siitä hetkestä alkaen olen tiennyt, miksi minun pitää huolehtia itsestäni. Jotta voin olla hyvä äiti lapsilleni, minun täytyy pitää itsestäni huolta. Minun täytyy muistaa syödä, minun täytyy muistaa huolehtia, että nukun riittävästi. Onneksi meitä siunattiin aikanaan ihanalla Oliverilla, joka muistaa pitää meidät vanhemmat mukana arjessa. Hän tulee aamuisin halaamaan, antamaan poskipusut ja nenäpusut. Hän muistaa aina kertoa, kuinka paljon hän rakastaa minua ja isää. Joskus ollaan sitten vain mummon rakas ja niin saa ollakin. Muistetaan olla mustasukkaisia, jos hellin liikaa kummityttöäni, kunnes taas muistutetaan, että Oliver on äidille Aaronin kanssa rakkainta maailmassa. Monen monta kertaa huomaan ajattelevani, että mitä minä olen tehnyt, että olen ansainnut kaksi näin ihanaa lasta elämääni. Kaksi niin erilaista, mutta toisaalta niin samanlaista poikaa.

Kun Aaron menehtyi vuosi sitten, asia jota pelkäsin, oli että minä romahdan ja unohdan taas syyn, miksi minun pitää elää tätä elämääni. Oliver oli kuitenkin paikalla ottamassa äidin kädestä kiinni ja sanomassa, että haluaa leikkipuistoon. Jokaikinen päivä ja hetki hän muistutti, että minulla on vielä yksi tärkeä syy elää. Epäilen, että tämä oli suurin syy siihen, miksi pystyin palaamaan takaisin arkeen heti parin viikon sairasloman jälkeen. Oma jaksamiseni näin jälkikäteen katsottuna ei kuitenkaan ollut samanlainen kuin ennen Aaronin menetystä. Olin äärimmäisen herkkä stressille ja kaikille epäselville asioille. Vasta tammikuussa, kun saimme muutettua toiseen asuntoon, alkoi oma olonikin kohentumaan. Aloin löytämään sen energian ja tarmon, minkä avulla jaksan päivästä toiseen. Löysin uudelleen sen, miksi rakastankaan haastaa itseni päivästä toiseen.

Kuitenkin samaan aikaan tunsin valtavaa syyllisyyttä siitä, että onnistuin jatkamaan elämääni niin "helpon" näköisesti. Ruoskin itseäni henkisesti sen vuoksi, etten ollut se äiti, joka romahtaa itkemään  hautajaisissa. Se, että täysin ulkopuolisen silmin saatoin jopa näyttää siltä, ettei mikään tuntunut minusta miltään. Se, mitä pelkäsin, että muut luulevat, etten rakastanutkaan lastani täydestä sydämestäni. Tätä ajatustani vielä ruokki enemmän se, ettei Aaronin viimeiset hetket todellakaan menneet niinkuin olin ne kuvitellut menevän. Tottakai aina ajattelin, että Aaronin viimeisillä hetkillä olen hänen mukanaan. Kuitenkin kolmen vuoden aikaiset lukemattomat läheltä piti-tilanteet olivat sokaisseet minut siltä, että se hetki voisi oikeasti ollakin tänään. Toki myös sairaalassa ei osattu aavistaakaan, että lähtö tuleekin sinä sunnuntaisena aamuna. Eiväthän he olisi muuten patistaneet Nikoakaan kotiin nukkumaan. Olen joutunut tämän vuoden miettimään tätä hetkeä ja hyväksymään, etten voi sitä muuttaa ja ettei kaikkea voi tietää etukäteen. Olen joutunut lisäämään tämän hetken siihen listaan, mitä olisin tehnyt toisin, jos voisin tehdä sen uudelleen.

Kulunut vuoteni ilman Aaronia on ollut siis täynnä erilaisia tunteita ja asioita, joita on joutunut miettimään uudelleen. Kesäkuussa käydessämme vertaistukitapaamisessa keskustelimme jonkin verran arjesta ja tulevaisuudesta. Tuolloin tajusin Nikon puheita kuunnellessani, että olemme molemmat täysin eksyksissä. Emme oikein tienneet, mitä voisimme toivoa tulevaisuudelta tai mitä edes haluamme siltä. Heinäkuussa pidimme yhdessä kesälomaa koko perheenä ja käytimme ajan hyväksemme rentoutuaksemme kunnolla. Pikkuhiljaa siinä loman aikana syntyi uudelleen ne yhteiset ajatukset, mitä me haluamme ja mitä me voisimme olla viiden vuoden päästä. Molemmat meistä toivoivat jonkinkaltaista pysyvyyttä elämään ja ensisijainen ajatus oli, että molemmat haluavat oman yhteisen kodin, johon voisimme pysähtyä rauhassa useammaksi vuodeksi. Lähdimme asiaa sitten kartoittamaan ja meillä ei ollutkaan esteitä oman kodin hankinnalle. Ajattelimme etsiä rauhassa sopivaa, mutta neljäs asunto, jota kävimme katsomassa tuntui kuitenkin heti sellaiselta, jonka pystyimme kuvittelemaan kodiksi. Tämä syyskuu onkin mennyt ja tulee menemään muuttohommissa. Alkukuu jännitettiin, miten käy, saammeko tämän asunnon ja loppukuu onkin mennyt järjestellessä asioita sekä pakatessa tavaroita.

Kaiken kaikkiaan pelkäsin, että syyskuu olisi tavallista rankempi kokea, koska kaikki vuoden takaiset muistot nousevat pintaa ja jotenkin sen ajan kulumisen tajuaa huomattavasti paremmin. Kuitenkin kaikenlaista touhua on riittänyt ja lopulta olen ymmärtänyt sen, että se suru ja kaipaus, mitä kannan sisälläni ja jonka näytän hyvin harvoille valituille ihmisille on tullut minuun pysyvästi. Aaron ja hänen kanssaan kokemani hyvät sekä huonot hetket ovat aina muistoissani ja onneksi minulla on myös valokuvia ja videoita, joista voin muistella sitä rakasta lastani ja hänen äänteitään sekä eleitään. Siitä kaipauksesta ja surusta huolimatta, voin jatkaa elämääni eteenpäin hymyillen ja nauttien edelleen niistä hyvistä ja onnellisista hetkistä. Eikä se estä minua edelleen kertomasta ääneen rakkaudestani Aaronia kohtaan. Oliver muistuttaa aina minua, ettei Aaron voi kuulla minua, koska on kuollut. Vastaukseni tähän on onkin ollut, että mistäs me sen tiedämme, ettei Aaron kuule ääntämme?