Rakkautta ensisilmäyksellä

Tänään tulikin se odotettu maanantai ja suunniteltu osastojakson aloitus Aaronin kohdalla. Lähdimme heti aamusta liikkeelle ja Niko vei meidät ennen töihin menoa sairaalalle kirurgin tapaamiseen ensimmäisenä. Tällä kertaa tapasimme sen kirurgin, joka pääasiassa hoitaa Aaronia kampurajalan tiimoilta. Hän oli sitä mieltä, että jos kuukaudessa ei tankokenkien käyttö ole onnistunut niin ei se onnistuisi jatkossakaan vaan täytyy keksiä jokin toinen vaihtoehto. Meidän tilanteemme ei kuitenkaan ole ainoa lajiaan, mutta kuitenkin harvoin näin kovasti lapsi pistää kenkiä vastaan. 

Tapaamisen jälkeen pääsimme vielä aamupäiväksi kotiin. Iltapäivästä meille oli varattu aika apuvälineyksikköön ennen sitä kuitenkin soitin jo etukäteen terveiset kirurgilta, että saivat muutaman tunnin mietintäaikaa, mitä keinoa tällä kertaa suositella meille.

Saimmekin uuden vaihtoehdon. Samat kengät kuin ennenkin, mutta ne liimattiin tankoon, joka on liikkuvaisempi. Jalat pystyvät niissä liikkumaan kaikin tavoin paitsi sisäkierto niissä ei onnistu. Kuitenkin tässä vaihtoehdossa on myös paljon miinuksia, kuten jatkuva käyttö. Tankoa ei saa pois pikalukolla niin kuin entistä vaan aina joudutaan kengätkin irrottamaan jalasta. Tämän takia pukeminen ja muut arjen askareet ovat haastavampia. Kengät ovat ikivanhaa hoitotekniikkaa kampurajalan hoidossa ennen tätä ponsetin menetelmän tankokenkiä. Yhtä tehokkaat kengät eivät ole, mutta paremmat kuin ei mitään. Samalla tavalla taisin todeta bebax-kengästäkin.

Kuvan näistä tankokengistä laitan myöhemmin, kun saan Aaronin kotiin. 

Kirurgi oli sitä mieltä kuitenkin, että pitäävät Aaronin osastolla nyt ainakin yhden yön, että saamme Nikon kanssa nukkua edes yhden yön hyvin. Kenkiä ei kuitenkaan voida pitää nyt kantapäässä olevan vesirakkulan takia. Huomenna selviää tilanne sen suhteen, pidetäänkö Aaron siellä ja testaavatko uusia kenkiä siellä vai kotona. 

Illalla ollessani Aaronin seurana, sain kokea yhden aivan ihastuttavan kokemuksen, kun Aaronin huonetoveri muutaman viikon nuorempi tyttö ja Aaron pääsivät tutustumaan toisiinsa. Lapset laitettiin hoitajan kanssa lattialle, koska hoitaja ajatteli sen helpottavan tyttöä, joka oli hyvin itkuinen, kun oli juuri eronnut äidistään. Ensimmäiseksi Aaron katsoi tyttöä kovasti kiinnostuneena ja sitten otti sitä kädestä kiinni. Pian sen jälkeen hän silitti tytön hiuksia. Tyttö oli ensin hyvin hämillään, mutta pian löytyi yhteinen kieli ja sekä Aaron ja tyttö jokeltelivat toisilleen kovasti ja leikkivät yhdessä pitkän aikaa. Leikkien keskellä Aaron antoi pusun tytön poskelle ja molemmat naureskelivat vain asialle. 

Tämän näkeminen sivusta oli jotain aivan uskomattoman tuntuista. Kuinka täysin ventovieraan kanssa löytyi tälläinen yhteys. Olemme me ihmiset niin ihmeellisiä.

Kuitenkin tälläisen päivän jälkeen oli Aaronin jättäminen hoitajan syliin kova ponnistus. Toivottavasti hän ei yhden yön aikana ehdi unohtamaan kovin huolehtivaista äitiään, joka rakastaa pientä miestään aivan mahdottomasti.

Osastojakso varattu

 Viikko on taas vierähtänyt ja melkein samoilla linjoilla jatketaan eli yöllä valvotaan tai itketään. Eräs yö tilanne kärjistyi niin, että tunsin ettei nyt enää jaksa kuunnella yhtään enää itkua. Päätimme Nikon kanssa nukkua edes yhden yön vähän paremmin ja soittaa seuraavana päivänä sairaalaan, ettei näin voi yksinkertaisesti jatkua. Otimme siis tangon pois kenkien välistä ja huomasimme samalla kengän irronneen osittain jalasta kaikesta potkimisesta.

Ongelmana on kovastikin se, että koska yöllä itkettää ja sitten kouristellaan ja potkitaan kaikin voimin niin jalat liikkuvat kengissä pahaan asentoon ja itku lisääntyy sen myötä. Monesti yöllä Aaron on herännyt kunnolla itkuun ja viimekin yönä sitten poika leikki lattialla tunnin verran ennen kuin oli valmis taas yrittämään uudelleen nukkumista.

Itsestä on kovin hankalaa laittaa toista yöllä leikkimään, kun tulee sitten helposti seurusteltua myös. Kuitenkaan joka yö ei onneksi näin käy, että herätään leikkimään. 

Rikkinäinen näppäimistö on Aaronin tämän hetkinen ykköslelu, johon eräänä yönä sotkeuduttiinkin vähän.

Taitaa Onnikin olla yhtä väsynyt kuin kaikki muutkin

Kuitenkin tänään sairaalasta soittivat takaisin ja lääkärin mielestä paras olisi seurata Aaronin itkua osastolla kolmesta neljään päivää, että onko itku tosiaan kengistä johtuvaa vai ikään kuuluvaa yölevottomuutta. Samalla pidetään unikoulua, että unirytmi saataisiin taas niin, että yöllä nukuttaisiin. Asian suhteen oli sellaiset säännöt ainakin, että vanhemmat eivät saa yöaikaan olla paikalla. Osastojakso aloitetaan maanantaina, koska kirurgit eivät ole aikaisemmin paikalla.

Omasta mielestä tuntuu harmittavalta jättää toisaalta Aaron yksin sairaalaan. Toisaalta haluaisin olla hänen tukena ja turvanaan ja toisaalta taas se, että Aaron on yönkin yli sairaalassa mahdollistaisi se sen, että minä ja Niko saataisiin levätä melkein kuukauden yövalvomisilta.

Nukahdettiin sitten nokkamuki kainalossa

Kuitenkin ennen ensi viikkoa olisi tarkoituksena mennä huomenna Nikon kanssa eräisiin halloween juhliin ja mummi ystävällisesti lupasi hoitaa Aaronia sen aikaa. Lauantaina sitten olisi käytävä kummitädin luona pitkästä aikaa.

Kaikesta valvomisesta huolimatta on yritettävä nauttia jokaisesta iloisesta hetkestä ja rakkaiden ihmisten seurasta. 

Nukkua ehtii vielä myöhemminkin.

Tankokenkien unikoulua

Täällä ollaan!

Edelleen täällä perheessä opetellaan tankokenkien yökäyttöä.
Torstaiyönä aloitimme pitämään kenkiä yön yli jatkuvassa käytössä lääkärin ohjeiden mukaan huolimatta itkusta ja kiukusta, mitä siitä seurasi. Lääkärin mukaan totuttamisesssa pitäisi mennä kolmesta neljään päivään normaalisti, mutta myös pidempään voi kestää. Olemme pyrkineet jakamaan valvomisen puoliksi Nikon kanssa, ainakin viikonloppuisin. Viikolla minun on joustettava Nikon töiden takia, mutta silti olen saanut nukkua muutaman tunnin joka yö. Nyt viime yönä Niko yllätti ja valvoikin pitkälle aamuyöhön ja antoi minun nukkua, kun edellisyönä minä valvoin viiteen saakka aamulla.

Pikkuhiljaa koko ajan Aaron on tottunut siihen, että ne kengät on yön jalassa. Hän on nukkunut aika lailla yöt, mutta nukuksissaan herää noin puolen tunnin välein itkemään, mutta rauhoittuu viimeistään, kun pääsee syliin ja nukahtaa samoin tein. Kuitenkin noita heräämisiä on vielä liian usein, että itse voisi samaan aikaan nukkua.

Pientä tutustumista Onnilla ja Aaronilla menossa

Nikon sanoi kuvan nähdessään "Siinä on Napoleon ja hänen urhea ratsunsa!" 

Helppoa tälläinen pakottaminen johonkin ei ole ollut varsinkaan noin pienelle lapselle. Useaan kertaan olen jo meinannut lääkäriin soittaa, ettei tästä tule mitään. Jonka vuoksi välillä on ollut näitä "olen huono äiti" ajatuksiakin, kun en kestä pientä itkeskelyä ja valvomista, kun tosiaan viikkoakaan ei ole vielä mennyt. Myönnettäköön sorruin tänään siihen, että en laittanut tankoa jalkaan Aaronille aamu-unilla, koska itse olin niin väsynyt, etten enää jaksanut sitä itkua ja omat hermot olivat mennä. Tosin sitten herätessäni laitoin tangon takaisin, kun tiesin jaksavani kiukkuamista.

Äidinkin kanssa puhelimessa jutellessani tästä yövalvomisesta, hän totesi minulle, että "sinä se olet kumma äiti, kun et koskaan valita, vaikka mikä olisi". Itsestä tämä oli jotenkin hauskaa, kun en missään vaiheessa ole nähnyt asiaa, mistä valittaa. Huolimatta siitä, että Aaronin kanssa on välillä rankkaa näen asiat usein sellaisina, mistä voin itse oppia ja tietysti nauttia niistä pienistä hetkistä, kun elämä tuntuu olevan mallillaan.

Se hyvä puoli onneksi tässä totuttelemisessa on, kun ei tankoa tarvitse olla päivällä hereillä ollessa. Aaron käyttäytyy silloin hyvin normaalisti. Leikkii, syö ja seurustelee mielellään, eikä itsekään tarvitse pelätä jonnekin lähtemistä Aaronin kanssa. Itseä kovasti onkin mietityttänyt, että mikä siinä on, että se kiukku on aina vaan yön aikaan, kun päiväunet nukutaan täysin normaalisti ja välillä pitkiäkin pätkiä. 

Sairaalakuulumisia

Pikaista päivitystä eilisestä sairaalareissusta.

Käytiin tosissaan tarkastuksessa kampurajalan tiimoilta ja nyt saatiin sitten lupa siihen, että ei tarvitse tankoa pitää muuten kuin Aaronin nukkuessa. Otimme puheeksi myös tämän ongelman, kun ei yöllä halua pitää kenkää ja ainut ratkaisu olisi se, että sitä olisi väkisin jalassa pidettävä ja valvottava sitten muutama yö, jos ei muuten onnistu. Tietenkään sitten ei saa pitää kenkiä jalassa, jos iho menee rikki.

Kuitenkin jos tämä unikoulu ei kotona onnistu niin ottaavat kuulemma lastenosastolle sisään ja opettaavat siellä. Tämän viikon päätteeksi asia pitäisi hoitaa, että hoito ei missään vaiheessa keskeytyisi. Pienenä ongelmana itselläni on perjantaista asti ollut kuumetta, joka vaihtelee siinä 37,5 - 38,5 asteen välillä ja jaksaminen on suhteellisen huononlaista.

Viime yönä emme vielä laittaneet tankoa jalkaan, mutta itkua syntyi pelkät kengätkin jalassa. Oletettavasti kenkien tiukkuus häiritsee bebaxin jälkeen. Kuitenkin muutaman minuutin itkun jälkeen Aaron nukahti tyytyväisenä ja yölläkin itki kerran ja nukahti samoin tein. Suhteellisen helpottava yö oli ja jos tämä tästä lähtisikin helpommin kuin odotti. Tänä iltana voisi kokeillakin tangon kanssa, mitä mieltä asiasta ollaan.

Seuraava käyntikin hyppäsi nyt kolmen kuukauden päähän niin saa hetkeksi sairaalareissut unohtaa. Alkuvuodesta sinne on jo kuitenkin muutama aika varattuna. 

Sormiruokailua

Näin pikaisena kirjoituksena halusin päivittää vähän, miten täällä menee taas vaihteeksi.

Tiistaina puhuin sormiruokailun kokeilusta ja kokeilinkin antaa Aaronille perunaa. Sehän meni suhteellisen nätisti alas asti, mutta ei sen paremmin kuin lusikalla syötetty ruoka. Seuraavaksi ajattelin, että jos itse tekisin sosetta niin maistuisiko se sitten paremmin?

Kuinkas kävikään. Samalla kun tein meille Nikon kanssa illaksi ruokaa niin paistoin kalkkunaa, otin bataatit pakkasesta, jossa ne olivat odottaneet käyttötarkoitustaan ja pistin sekaan vielä makaronia, mitä keitin meillekin syötäväksi. Blenderillä soseeksi ja siinä se oli ensimmäinen tekemäni vauvanruokasose. Kuitenkin Aaronin mielestä se ei kuitenkaan sen parempaa ollut ja sitäkin saatiin alas vain muutama lusikallinen.

Maistellaanpas, mitä tämä on...

...mutta minua kiinnostaisi enemmän tuo lautasen ihana sininen väri...

....kyllä, tämä on minun!

Joskus on kyllä tullut mietittyä, että yritetäänkö syöttää sitten liikaa ruokaa. Siksi haluaisinkin tietää muiden mielipidettä asiasta, että kuinka paljon 8kk lapselle yleensä syötetään. Meillä, kun ei tosiaankaan mene kuin parhaimmillaan 10 teelusikkalista ruokaa per ruokakerta joita on viitisen kappaletta päivässä.

Minä syön paljon mielummin äidin pöytätabletteja

Toisena kampurajalkaan liittyen meillä on kovaa yritystä saada pidettyä tankokenkiä jalassa, mutta huonolla menestyksellä. Useampana iltana olen itkettänyt lasta laittamalla ne jalkaan ja yleensä Aaron nukahtaa kiltisti unille, mutta tunnin kahden päästä alkaa aivan raivoisa huuto, joka ei lakkaa ennen kuin otan kengät pois kokonaan jalasta. Takaisin laitto onnistuu joskus, mutta sama alkaa alusta taas tunnin parin päästä, mutta näin käy vain harvoin. Yleensä käy niin, että poitsu havahtuu sen verran paljon, että uni ei tulekaan helposti.

Juttelinkin asiasta tänään apuvälineteknikon kanssa puhelimessa ja hän oli kovasti sitä mieltä, että Aaron on tottunut jo vahvasti siihen vapauden tunteeseen, kun jalat ei ole koko aikaa kiinni toisissaan. Itse en ihan samaa mieltä ole. Tähän syynä se, että itkua on vain yöllä ja silloin itketään myös, vaikka pelkkä kenkä olisi toisessa jalassa. Päivällä mitään ongelmaa kenkien pitämisessä ei ole. Pahin dilemma asiassa onkin se, että ensi viikosta alkaen täytyisi alkaa pitämään kenkiä pelkästään yöllä. Kuten asiasta jo tänään Nikolle ilmaisin, että välillä tulee turhautumisen multihuipentumia asian suhteen.

Nyt kuitenkin kokeillaan viikonlopun yli väkisin kenkien pitoa yöllä sen kustannuksella, että yöunia ei tule paljoa. Tälläkin hetkellä odottelen vielä, että herätäänkö noihin kenkiin vielä puolen tunnin sisällä. Sitten voinkin ehkä lähteä turvallisin mielin itsekin sänkyyn, mutta tämän viiden tunnin aikana ei ole kovin hyvältä vaikuttanut pienen miehen unet.

Uusi etuhammas

Eilen tosiaan Nikolla alkoi työkkärin koulutus ja me Aaronin kanssa jäätiin viettämään tyytyväisinä kahdenkeskistä aikaa. Ilman suunnitelmia ei tietenkään oltu liikkeellä vaan aamupäivän koetin tavoittaa apuvälineteknikkoa. Samalla tuli pitkästä aikaa tehtyä ruokaa, kun poitsu viihtyi niin rauhassa lattialla leikkien.

Mietteliäs mies lattialla

Ruoan jälkeen valmistauduimme lähtemään apuvälineteknikon luona käymään, kun jalka ei tankokengässä tunnu kestävän kunnolla kengässä. Mentyämme ensin bussilla keskustaan kävelin siitä kiukkuisen lapsen kanssa respectalle parin kilometrin matkan.

Tuli ajateltua siinä bussilla mentäessä, kun sattui taas kohdalle sellainen matalalattia-auto, missä on kaksi porrasta, että miten siitä pääsee rattaiden kanssa yksin ylös. Kaksi muuta rattaiden omistajaa jäi siihen pysäkille, mistä olin nousemassa ylös. Toisen niistä pariskunta sai alas yhdessä ja toista rattaallista autoin laskeutumaan alas, mutta kumpikaan eivät jääneet siihen auttamaan minua pääsemään ylös. Onneksi sentään eräs nuori nainen tuli siihen auttamaan muista kanssamatkustajista. Huomaa hyvin välillä, että aina ei sitä apua saa, vaikka sitä toiselle tarjoaisi. Ei ainakaan täällä kaupungissa, on vain opeteltava toimimaan yksin. Joskus sitä vaan kaipaa sitä yhteisöllisyyttä, missä olisi aina apua, kun tarvitsee.

Tosiaan saimme kenkään jonkinlaista nihkeää materiaalia, minkä pitäisi estää jalan liikkuminen kengässä. Onneksi sentään tulomatkalla kävellessä ukko nukahti rattaisiin ja nukkuikin kotiin saakka. Tällä kertaa bussissa, jossa ei ollut ongelmia kyytiin nousemisen kanssa.

Isiä odotellaan jo kotiin

Illalla sitten kävikin niin, että kun jo luulin pienen kiukunneen väsymystä ja tankokenkiä taas vaihteeksi niin huomasin imettäessäni pojan olevan ihan tulikuuma. Kuumemittarin etsimisen jälkeen ja todettuani, että kuumetta ei ollut, lähdin etsimään hampaita. Löytyihän sielä alakulmahammas puhjenneena ja kyllä siihen koskikin! Ilta meni viilentäessä leluja ja antamalla kylmää vettä nokkamukista. Meillä ei siis enää juoda tuttipulloa vaan pitää miehelle olla nokkamuki. Sitten vielä syödään vähän marjasosetta ja maalaillaan itseäkin  (kuva alempana). Tähänkin lisäyksenä, että ruokalappua emme ole moneen kuukauteen käyttäneet, kun Aaron saa ne irti ja jos ei saa, niin ruokailu onnistuu vielä huonommin.

Sosetta oli siis kasvoista polviin saakka. Taisi olla Aaronilla hauskaa

Näillä kuulumisilla nyt tämän kerran. Minä rupean nauttimaan hetken hiljaisuudesta ja omasta ajasta. Tänään olisi tarkoitus kokeilla sormiruokailua. Lähipäivinä lisää siitä sitten.