keskiviikko 27. elokuuta 2014

Kotiinpaluu


Tänään tulikin raskausviikoissa 34 täyteen eli lääkäreiden mukaan vauva saa tulla, jos on tullakseen. Sairaalasta sain luvan kotiutua jo maanantai-iltana, kun kohdunkanava oli levossa pidentynyt ja välitöntä vaaraa ei enää ollut. Toki omaa vointiaan kuunnellen on muistettava levätä sekä antaa itselleen anteeksi tekemättömät kotityöt välillä. Aaronin nostelemista ja kantamista kehoitettiin välttämään jonkin aikaa. Tämä johtuu lähinnä siitä, että kantaessani jotakin painavempaa supistukset yltyvät hyvinkin kivuliaiksi, liikkeellä olo muuten ei aiheuta samalla tavalla kipuja. Tällä periaatteella koetetaankin jatkaa vielä sen kolme viikkoa eteenpäin, kunnes vauva olisi täysiaikainen syntymään.

Sairaalassa olo aikana minulle ei lupailtu mitään tarkkaa päivämäärää, milloin pääsisin kotiutumaan vaan aina todettiin, että tarkkaillaan tilannetta. Toki puhuttiin, että tämä keskiviikko on se raja, milloin ei enää lääkkeillä estetä supistuksia tulemasta. Siinä vaiheessa, kun lääkäri mainitsi, että kotiin olisi mahdollisuus päästä niin otin tarjouksen ilomielin vastaan. Kyllä viiden päivän aikana oli tullut erittäin ikävä omaa kotia, Nikoa ja Aaronia. Sairaalasta lähtiessäni hoitajanikin toivoi sitä, että palaisin takaisin sitten vasta lähempänä lokakuuta ja mielellään kahtena kappaleena.

Sairaalassa vierailtiin äidin kainalossa nukkumassa

Aaronillekin äidin paluu kotiin oli selvästi odotettu juttu, jota ei vielä maanantai-iltana poika oikein uskonut todeksi. Eilen hakiessani Aaronin päiväkodista pitkästä aikaa oli pojan huokaisu ja liikehdintä sen oloista, että tulostani oltiin erityisen mielissään. Illan vietimmekin kotosalla normaalien arkirutiinien kanssa sekä erityisen vieraan seurassa. Illasta Aaron oli levoton ja itkuinen ja eikä tilanne rauhoittunut kuin vasta pojan päästessä kainalooni. Välillä jouduin pojan antamaan Nikolle, kun muutaman kerran asennonvaihto aiheutti kipuja, mutta itkuisuus alkoi heti sillä sekunnilla uudelleen. Lopulta Aaron nukahti kainalooni, pidellen molempien käsieni sormista kiinni. Liikahtaessani vähänkin poika alkoi vaikeroimaan, joka kuitenkin rauhoittui helpottuneeseen huokaisuun, kun kerroin äidin olevan siinä vieressä enkä ollut lähdössä mihinkään.
Selvästikin pojalla oli ollut äitiään hirmuinen ikävä, joka raastaa omaakin sydäntäni, mutta onneksi läheisyyttä ei voi antaa koskaan liikaa jälkikäteenkään.

Aaronin voinnissa muuten on menty suhteellisen normaalisti, hieman raajojen jäykistelyt ja lihasnykäykset ovat lisääntyneet eli mahdollisestikin lääkkeitä olisi nostettava kohta puoliin. Lisäksi Aaronin niskan kannattelu on heikentynyt nyt vähään aikaan huomattavasti, että toimintaterapeutin puolelta on tulossa yksilöllinen niskatuki, jota voisi käyttää niskan tukena varsinkin seisomatelineessä ja autossa istuessa. Asiasta sitten lisää, kun tiedetään enemmän.

Lisäilin kuvasarjan Aaronista ennen INCL-taudin toteamista uudelle välilehdelle. Kuvia pääsee katsomaan klikkaamalla sivun yläreunasta Aaron ennen sairautta-tekstiä.

perjantai 22. elokuuta 2014

Sairaalassa


Tilanne ehtikin muuttua nopeasti edellisestä tekstin kirjoittamisesta. Neuvolasta kehoittivat ottamaan sairaalaan tai neuvolaan yhteyttä, jos kipuja alkaisi esiintymään uudelleen samanlaisina kuin sunnuntaina. En ollut odottanut, että kipuja tulisi heti samana iltana. Ristiselkä oli todella kipeänä enkä kyennyt juuri istumaan tai kävelemään. Sairaalasta käskivät tulla heti miten tarkistettavaksi. Lääkäri tutki tilanteen, otti kokeita ja totesi supistusten tehneen jo töitään. Kohdunsuu oli osittain auki ja kohdunkanavaa oli pari senttiä jäljellä. Eräs kokeista, minkä lääkäri otti antoi positiivisen tuloksen siitä, että vauva saattaisi syntyä ennen aikojaan. Ymmärsin näin, että testissä testattiin tietynlaista hormonitoimintaa, joka voisi aloittaa synnytyksen.

Tuloksena olikin se, että minut otettiin osastolle vuodelepoon ja estettiin supistuksia lääkityksellä. Täkäläisellä sairaalalla on tapana estää mahdollisia ennenaikaisia synnytyksiä raskausviikolle 34 asti, joka minulla tulee täyteen ensi viikon keskiviikkona. Lääkäri on siis pyytänyt minua varautumaan, että olen vuodelevossa sairaalassa sinne saakka.

Lääkäri tutki myös lapsen tilanteen kohdussa ja kaikki vaikutti hyvälle. Vauva on siis viikkoja vastaava ja painoarvioksi annettiin 2020 grammaa. Ultrassa myös näkyi vauvan keuhkoissa hengitysliikettä, joka on näillä raskausviikoilla tyypillistä. Tilanne on siis vauvan kannalta suhteellisen hyvä, vaikka hän nyt lähtisikin syntymään, mutta aina parempi, jos saisi kehittyä rauhassa kohdun suojissa.

Tulin siis osastolle keskiviikkoiltana, jolloin sain vauvalle kortisonia vahvistamaan keuhkoja varmuuden vuoksi ja tehostekortisoni annettiin eilen illalla. Sain myös supistuksia hillitsevää lääkettä suun kautta, joka ei lähtenyt auttamaan lainkaan vaan lähinnä supistukset alkoivat voimistumaan. Seuraavaksi aloitettiin suonensisäinen lääkitys, joka hieman hillitsi tilannetta. Supistukset lakkasivatkin kokonaan vasta eilen päivällä saadessani uuden annoksen suun kautta ehkäisevää lääkitystä. Tämän lisäksi olen tietenkin ollut vuoteen omana, mutta vessassa on ollut lupa käydä itse kävellen. Istumistakin on käsketty välttämään mahdollisimman paljon.

Yhtenä ongelmana eilen tuli päänsärky, mikä ei lakannut lääkkeillä ja minusta onkin otettu verikokeita raskausmyrkytyksen varalta sekä tutkittu, olisiko minulla jokin tulehdus, joka aiheuttaisi tätä ennenaikaisuutta. Kokeista ei tähän mennessä ole löytynyt mitään. Verenpaineet ovat laskeneet uudelleen sinne 105/50 tienoille, joka on siis alhaisella tasolla. Päänsäryn epäilen vaan johtuvan liian nopeasti laskevasta verensokerista, joka itselleni on raskaana ollessa tullut tutuksi.

Tämä tilanne näin äkkiä muuttuneena on toki aiheuttanut sitä, että olemme saaneet sumplia arjen järjestelyitä uudelleen. Niko käy edelleen koulussa ja päiväkodin henkilöstö on joustanut Aaronin hoitoajoissa aivan uskomattoman hyvin ja olemme siitä olleet erityisen kiitollisia. Aaronin normaali hoitoaika, kun on ollut noin kuuden tunnin tienoilla niin nyt on tarvittu lähinnä ylimääräinen tunti aamuun, että Niko ehtii kouluun 40km:n päähän ajoissa.

Aaronille tämä äidin poissaolo on ollut selvästi ikävää, mutta onneksi poika pärjää isänsä kanssa yhtä hyvin kuin minunkin. Tämä on vain ensimmäinen kerta, kun olen ollut Aaronin luota näin pitkän aikaa poissa, kun Aaron itse on ollut kotona. Eilen illalla päiväkodin jälkeen Niko tulikin Aaronin kanssa minua moikkaamaan. Poika tuli viereeni makoilemaan ja siinä juteltuani hänelle tilanteesta ja miksi äiti ei ole kotona paikalla. Aaron katsoi minua silmiin ja halusi ottaa sormestani kiinni ja puristi kovasti. Hetken kuluttua hän painoi päänsä syvemmälle kainalooni peukaloa imien ja nukahti siihen.

Heidän lähtiessään iltapuuhiin jäi itselleni kova kaipuu ja ikävä heidän luokseen varsinkin, kun Aaron huusi vaativasti lähtemiselle, ei. Onneksi tämä erossa olo ei ole lopullista vaan pääsen täältä ennen pitkää kotiin Aaronin seuraksi.

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Jaksamisesta

Vasta heränneenä

Kaikessa arjen muutoksissaan pikku hiljaa alkaa tuntua siltä, että sitä on kotiutunut uuteen asuntoon, vaikkakaan läheskään kaikki tavarat eivät ole vielä löytäneet omia paikkojaan, mutta eihän tässä ole kiire minnekään. Nyt onkin sopiva hetki odotella sitä pesänrakennusviettiä tulevaksi. Uutta tulokasta varten alkaa olla isoimmat hankinnat jo tehtyinä sekä vaatteet viikattuina kaapissa. Syöttötuoli puuttuu, mutta sen ehtii etsiä vielä myöhemminkin.

On ollut uskomatonta huomata se, että kuinka leppoisasti nyt on voinut odotusajan ottaa verrattuna, vaikka Aaronin odotusaikaan, jolloin oli kiire saada kaikki valmiiksi ja ostokset ostettua. Raskausviikoissa en ole pysynyt edes perässä, neuvolaan yhteydessä ollessa olen sen etukäteen tarkistanut ja yllättynyt joka kerran, että näinkö pitkällä sitä jo mennään. Tänään tulikin 33 raskausviikkoa täyteen eli laskettuun aikaan ei ole enää kuin 7 viikkoa, jos sinne asti pysyn edes yhtenä kappaleena. Tällä hetkellä tilanne on se, että neuvola olisi tyytyväinen, jos saisin vauvan pidettyä sisällä vielä pari viikkoa eli suositeltiin mahdollisimman paljon lepoa ja liikkua toki saa, mutta sen mukaan ettei missään tunnu kipua tai painetta. Ensi viikolla kuitenkin vielä lääkärin tarkistettavaksi arvioimaan ollaanko sitä kuinka lähtöasemissaan lopulta kuitenkaan.

Monet ovatkin kyselleet omaa vointiani arjessa kaiken tämän keskellä ja voinkin sanoa, että olen jaksanut erittäin hyvin. Alhainen verenpaine ja hemoglobiini näkyy toki väsymyksenä, mutta se ei ole haitannut arkea millään tavoin. Aaronin hoito ja kantelukin on vielä onnistunut, mutta kaiken muun raskaan kantamisen olenkin suosiolla jättänyt Nikon harteille. Töistä pois jäämisen tekemisen puutteen olenkin korvannut kotitöillä, joita olen tehnyt suurella innolla, ainakin vielä tähän asti. Toki myös liian raskaan päivän on huomannut omassa olotilassaan ja kramppejakin on esiintynyt tällöin useammin.

Aaron onkin nautiskellut viime viikolla alkaneesta päiväkodista. Aamuisin on pojalla kiire päästä hoitoon, kun kiukuttelu alkaa yleensä heti lääkkeiden oton ja aamupuuron jälkeen, mutta lakkaa heti päiväkodin ovella. Iltapäivällä poikaa hakiessa siellä odottaa erittäin tyytyväinen pieni mies. On ollut erittäin uskomatonta se, kuinka hyvin Aaron on jaksanut olla päiväkodissa ja asiaan varmasti vaikuttaa päiväkodin positiivinen asenne Aaronia ja hänen hoitoaan kohtaan. Paljon olenkin sellaista palautetta kuullut, että ainakaan sylit eivät ole Aaronilta loppuneet enemmänkin jotkut harmittelevat, kun eivät aina saa otettua syliin. Samaa palautetta on tullut myös intervallihoitajiltakin ja kaikkien mielestä Aaron on oma suloinen itsensä juuri tuollaisena omana perustyytyväisenä itsenään.

Huomasimme myös, että Aaron oli vetänyt kesän mittaan kasvupyrähdyksen, ainakin kymmenen senttiä on lisää pituutta tullut ja tämän vuoksi apuvälineitä on rukkailtu säädöiltään uusiksi. Paino onkin pysytellyt onneksi samoissa lukemissa, mutta nyt jäädäänkin odottamaan tuon painon tasaantumista pituuteen nähden.

Uusia lukijoitakin on ilmaantunut blogia seuraamaan, tervetuloa seuraamaan meidän arkeamme!

tiistai 12. elokuuta 2014

Pitkästä aikaa


Vihdoin ja viimein hetki aikaa kirjoitella pitkästä aikaa kuulumisiamme. Edellisestä kirjoituksesta tosiaan alkaa olla jo pitkän aikaa, mutta hektistä tämä arkikin on tuntunut olevan. Pääsimme muuttamaan uuteen asuntoon toissa viikolla niin, että saimme luvan aloittaa muuttamisen kolmea päivää ennen virallista muuttopäivää, mutta harmillisesti tämä ajankohta sattui arkipäiville. Pakkasimme sitten loput tavarat ja laitoimme entistä asuntoa kuntoon Aaronin ollessa intervallihoidossa viikonlopun ja tiistaina aloitimmekin jo muuttopuuhat. Toisin sanoen Niko ja muutama muu ystävällinen muuttoapuri tekivät raskaimman työn, kun itse tein vielä viimeistä viikkoa töissä ja Aaron oli päiväkodissa päivät.

Outoahan se oli tietenkin palata töistä kotiin, kun asunto oli täysin erilainen. Tutustuimmekin Aaronin kanssa yhden päivän uuteen asuntoon katsellen ympärillemme ja tehden normaaleja rutiineja. Sen yhden päivän ajan poikakin oli kiukkuisempi ja hän ei ollut oikein muualla tyytyväinen kuin sylissä. Illalla kuitenkin nukkumaan mennessä ja asettaessani hänet turvallisesti tuttuun sänkyyn, Aaron simahti melkein heti. Heti seuraavana päivänä Aaron tuntui kotiutuneen uuteen kotiin saadessamme viimeinkin kiinnitetyksi aurinkokeinun sopivaan paikkaan. Aurinkokeinu on niin sanottu terapiakeinu, jonka tarkoituksena olisi liikkumattomalle Aaronille tuoda hieman erilaista liikutettavuutta kuin esim sylissä kantaessa. Lapsi tulee kiinni 5-pistevöillä ja vartaloa tuetaan tarvittaessa lisäpehmustein. Keinu vaatii myös jonkin verran tilaa, jotta mahtuu keinumaan.

Aurinkokeinu

Oma työharjoitteluni loppuikin jo yli viikko sitten ja olimmekin aikaisemmin sopineet, että Aaron viettää kesälomaa päiväkodista viikon verran ja nautimmekin yhteisestä perheen arjesta alkuviikon. Kävimme useampana päivänä ostoksilla kaupungin keskustassa helteistä huolimatta ja Aaron tuntui nauttivan ulkona olemisesta ja eri kaupoissa kiertelystä. Tietenkin niissä rajoissa, että lääkkeet ja ruoka oli saatava normaaliin aikaan kaupungillakin. Viime viikolla purimme kiireisimpiä laatikoita ja sovittelimme isoimmat huonekalut paikalleen. Torstaina Niko aloitti puolestaan koulunkäyntinsä ja me vietimmekin Aaronin kanssa kaksin muutaman päivän, kun linja-autot eivät kulkeneet vielä viime viikolla Nikon opiskelupaikkakunnalle. Ehdittiin sitä vielä kaiken kukkuraksi olemaan muutama yö Nikon vanhempien luona kylässä nauttimassa tuoreista kesän marjoista ja maaseudusta. Aaron nautti täysin rinnoin myös saatavilla olevasta mummon sylistä, jossa hän tykkää yleensä nukkua silloin, kun mummo on vain paikan päällä.

Mummon sylissä

Tällä viikolla Aaron jatkoikin tutussa päiväkodissa ja itse olen lepäillyt aamupäivät kotona tehden ruokaa, kotiaskareita ja pikkuhiljaa purkanut tavaroita paikoilleen. Tämä siis on ollut lähinnä tarkoituksena, todellisuudessa eilinen aamupäivä meni kaupungilla pää kolmantena jalkana asioita hoitamassa. Tänään olen jo onneksi saanut verhot kiinnitettyä ikkunaan, vaikkakin puhelin on soinut vähän väliä. Yllättäen myös sairaalan suunnalta otettiin yhteyttä, kun ei meistä ollut kuulunut mitään sitten kevään yhteenoton jälkeen, josta kerroin silloin bloginkin puolella. Sanoinkin suoraan sinne suunnalle, että ei oikein tuntunut, että heiltä olisi apua saanut niin otin yhteyttä sitten toiseen lääkäriin. Ymmärsin myös, että tilanteessa on tapahtunut väärinkäsitys sairaalan puolelta, mutta sen näkee nyt tulevaisuudessa, kuinka asiat sitten lopulta lähtevät hoitumaan.

Nyt on onneksi kuitenkin saatu nauttia taas seesteisemmästä ajasta Aaronin kanssa. Nauru herkeää pojan huulilta erittäin helposti varsinkin jos joku nostaa syliin tai esimerkiksi kun ollaan lähdössä autolla jonnekin sekä saunassa käynti aiheuttaa herskyvän naurureaktion pienessä pojassa. Nyt onkin hyvä taas vaihteeksi nauttia näistä pienistä ihanista hetkistä.