Sairastelua

Tällä viikolla tapahtumaa onkin riittänyt. Keskiviikkona Aaronilla oli neurologin tapaaminen ensimmäistä kertaa sitten diagnoosin paljastumisen. Otettiin kantaa tämän hetkisiin ongelmiin ja suoritettaviin käytännön asioihin. Nyt odotellaan sitten lääkärintodistusta pysäköintilupaa varten, jotta voimme käyttää invapaikkoja sitten vastaisuudessa autolla liikkuessamme. Peg-nappia varten neurologi lähtee ajamaan asiaa vireille ja asennus tapahtuukin varmaan vielä tämän vuoden puolella. Lääkkeiden antoon tämä olisi kyllä todellakin suuri helpotus. Muuten puheenaiheena oli juurikin se, kuinka arki on lähtenyt käyntiin ja kuinka Aaron on sopeutunut päiväkotiin. Torstaina kävimme sovittamassa zitsituolin tilalle toista tuolia ja nyt odotellaan vielä tarvittavia osia ennen kuin saamme tuolin kotiin käyttöön. 

Aurinkoisina päivinä Aaron tarvitsee
sisällä aurinkolasit näin siis
kehotuksena silmälääkäriltä

En muista mainitsinko asiasta aiemmin, mutta haimme kaupungilta tukea Aaronille tukevampaan turvaistuimeen, joka mahdollistaisi Aaronille paremman istuma-asennon autossa ja mahdollisesti minunkaan ei tarvitsisi aina matkustaessa kannatella poikaa tuolissaan. Tästä hakemuksesta tuli tällä viikolla kielteinen päätös, koska tukevamman turvaistuimen saa yleisiltä markkinoilta vielä tässä vaiheessa niin kaupunki ei ole siitä velvollinen kustantamaan mitään. Nyt sitten kytätään jos samaa istuinta sattuisi vaikka löytymään käytettynä netistä tai jostain muualta. Kieltämättä kielteinen päätös lannisti hieman, kun autolla liikkuminen on ollut meille hankalaa kesästä asti. 

Löysin vanhan kuvan Aaronin
1-vuotissyntymäpäivältä juhlien jälkeen

Loppuviikosta sairastuin itse flunssaan niin, että pidin lomaa torstain ja perjantain töistä levätäkseni hieman. Kuume nousi ja olinkin pitkälti sänkypotilaana, mutta onneksi torstain jälkeen perjantaina oli jo parempi olotila, mutta kurkkukipu tuli näin jälkikäteen vasta tänään. Perjantai-iltana olimmekin muutaman tunnin Aaronin kanssa poikkeuksellisesti kaksin ja säikähdinkin tänä aikana aika pahasti. Olin tavalliseen tapaan antamassa Aaronin epilepsialääkitystä, minkä kanssa siis on ollut aiemminkin ongelmia. Tällä kertaa Aaron ryhtyi kurluttamaan lääkettä eikä suostunut nielemään lääkettä juuri lainkaan. Kurlutusta jatkui niin pitkään, että hän rupesi kakomaan ja yskimään kovasti, jolloin otin pojan syliin ja annoin lääkkeiden valua suusta ulos. Selvästi tämä lääkkeen otto oli kivuliasta ja itkukin oli sen mukaista ja Aaron oli hyvin limaisen oloinen. Hänen hengityksensä rohisi ja hengittäminen tuntui hankalalle. Kaiken lisäksi Aaron oli sitä mieltä, että nyt on aika ruveta nukkumaankin. 2ml lääkkeenannon jälkeen Aaron sai nielaistua korkeintaan sen neljänneksen siitä ja hetken päästä oksensikin kaiken lääkkeen takaisin syliini. Sillä hetkellä alkoi olla aika toivoton olo siinä mielessä, että lääkkeet pitäisi saada alas Aaronin oloa helpottamaan ja keinot siihen alkoi olla lopussa. Sain kuitenkin lääkkeet alas lopulta ihan normaalisti lusikalla antaen.

Isä ja poika nukkumassa

Saimme kuitenkin syötettyä hieman iltapuuroa ja loputkin lääkkeet ennen kuin poika nukahti tavallista aikaisemmin yöunille. Valvoin itse myöhempään odotellen, jos Aaron päättää herätä vielä syömään, mutta kun kolmeen tuntiin mitään ei ollut tapahtunut lähdin itsekin unten maille. Yöllä sitten Aaron heräsi itkemään aivan lohduttomasti ja huomasimme Nikon kanssa hetken päästä, että poika on tulikuuma. Mittasimmekin kuumeen, joka hipoi 39 astetta ja annoimmekin samointein kuumetta alentavaa lääkettä. Yleensä öisin Aaronilla on tapana nukkua Nikon kainalossa sen vuoksi, että siinä on lämpimämpää kuin minun vieressäni. Tällä kertaa Aaron tahtoi täysin kiinni minuun ja rauhoittui heti nukkumaan huomattessaan, että on jo viileämmässä kainalossa.

Tämän jälkeen kuume ei onneksi enää ole noussut, mutta limaisuutta on vieläkin ja yskä on sen vuoksi hurjan kuuloista. Onneksi kuitenkin lämmin juotava ja ruokakin on pojalle maistunut erittäin hyvin. Viikonlopun aikana huomasimme myös, että Aaronille on noussut pari poskihammasta ihan meidän huomaamattamme tai se on vain mennyt tässä arjen kiukuttelussa ihan itsestäänkin. Onneksi kuitenkin kävi niinkin hyvä tuuri, että kaiken tämän mylleryksen jälkeen Aaron nukkui viime yön heräämättä kainalossani ja itse heräsinkin ennen Aaronia huomattavasti normaalia levänneempänä. Tälläisiä öitä toivon tosiaan enemmänkin, mutta osaa niistä onneksi nauttia täysillä niinä harvoina kertoina, kun näin tapahtuu.