Lääkekokeiluja

Sairaalassa

Monella varmasti olikin jo tiedossa, että jouduttiin yllättäen takaisin lastenosastolle Aaronin kanssa. Näin pikaisesti kerraten, kun edellisen kerran lähdettiin osastolta kotiin niin ongelmia oli jo silloin, mutta ajateltiin, että ne menevät ohitse. Kuitenkin jo viikonlopun jälkeen ajattelimme soittaa ja kertoa, että nyt vaivaa meitä vanhempia muutama asia, mutta odottelimme kuitenkin, jospa se siitä menee ohitse, ettei tulisi turhaan rasitettua. Aaronilla oli jo aiemminkin ummetusvaivaa ja sitä oli viimekin viikolla näkyvillä ja kuitenkaan sairaanhoitajat eivät sitä pistäneet merkille niin ajattelimme Nikon kanssa, että kyseessä ei ole mitään vakavaa. Annoimme siis asian olla ja seurailtiin tilannetta. Kuitenkin alkuviikosta Aaronin nukkuminen alkoi vaikeutua. Yöllä heräili itkemään ja päiväunille ei enää kyennyt nukahtamaan. Poika oli selvästi väsynyt, sulki silmänsä ja vaipui herkkään uneen. Sitten aivan yhtäkkiä hän säpsähti itkemään ja halusi vaihtaa asentoa koko ajan ja missään ei ollut hyvä olla. Tämä liittyi pelkästään nukahtamistilanteisiin, päivisin hereillä ollessa ei ollut mitään ongelmaa. 

Torstaina sitten päätettiin soittaa neurologille ja kysyä, voiko olla kyseessä kivut tms. kuitenkaan särkylääke ei auttanut itkuun lainkaan. Tämä päätös johtui siitä, että Aaron oli viimeiseen vuorokauteen nukkunut vain noin kahdeksan tuntia ja tästä määrästä viisi tuntia yön aikana. Neurologihan otti asian vakavasti ja käski tulemaan päivystykseen, jossa tutkittiin olisiko kyseessä esimerkiksi infektio, mutta mitään ei löytynyt. Suunnitelmana olikin sitten se, että neurologi oli kirjoittanut Aaronille rauhoittavan lääkkeen kokeiltavaksi osasto seurannassa. Lääke myös toimii samalla kivun lieventäjänä. Seurantaan jouduttiin siksi, että tällä lääkkeellä on vakavia haittavaikutuksia, mutta lääkäreiden mukaan kuitenkin pienelle lapselle turvallinen lääke. 

Torstai-iltana aloitettiin sitten lääkekokeilu ja hieman paremminhan yö oli sujunut. Aaron oli valvonut itkien kaksi tuntia yön aikana, mutta nukkui kuitenkin kaiken kaikkiaan 11 tunnin yöunet. Lääkärit päättivät vielä seurata lääkkeen vaikutusta, koska rauhoittavasta lääkkeestä ei pitäisi kesken yöunien herätä. Me olimme Nikon kanssa tuon yön kotona lepäämässä. Seuraavaksi yöksi minä menin hoitamaan poikaa ja seuraamaan tilannetta. Aaron nukahti nätisti illalla heti iltapuuron päätteeksi, mutta heräsi kuitenkin noin keskiyön paikkeilla täysin virkeänä. Yritin sitten poikaa nukuttaa ja alennuin jopa syöttämään yöllä ruokaa, mutta Aaron valvoi/nukkui herkässä unessa noin viiteen saakka. Samalla tavalla säpsähtäen kesken nukahtamisen, kun mitä kotonakin oli käynyt. Valvomisesta huolimatta Aaron heräsi seitsemän aikaan aamupalalle ja suoraan sanoen hoitajakin oli hieman ihmeissään, kun tämä rauhoittava lääke ei tunnu antavan mitään vastetta. 

Tänään sitten päätettiin nostaa lääkkeen annostusta siihen, mitä neurologi oli kirjoittanut. Eli saimme puolitettua annosta alkuun. Samalla tuli kysyttyä hoitajalta, onko Aaronilla ummetusta vaiko ei. Tokihan päätös oli se, että selvästi on. Sekin asia on mennyt koko ajan huonompaan suuntaan ja osastollakaan ei kakka tullut ilman korviasärkevää huutoa ja ponnistelua. Lääkäri kirjoitti siihenkin lääkkeen, joka estää kakkaa kovettumasta liian kovaksi. Tätäkin lääkettä testattiin tänään ja tällä hetkellä näyttää suhteellisen positiiviselta se asia. Voitte varmaan kuvitella, millainen helpotuksen tunne itselle tuli, kun Aaron tänään ryhtyi kakkaa tekemään ja otti jo ponnistusasennon sylissäni. Sitten seuraavaksi kuuluikin naurahduksia pienen miehen suusta ja hyvin yllättynyt ilme, että näinkö helppoa se olikin. Ei tarvinnut enää kestää kipua ja ponnistaa voimien takaa. 

Pari viikkoa ennen yksivuotissyntymäpäiviään

Se helpotus, mikä itseeni tulvahti oli aivan uskomaton. Aaronin pieni naurahdus tuntui sillä hetkellä aivan uskomattomalta, kun pojan naurua ei olla kuultu kuukausiin eikä samoinkaan hymyä yhtä pitkään aikaan. Se hetki toi mieleen elävästi sen nauravaisen, iloisen, päättäiväisen ja uteliaan pikkupojan, jonka meillä vielä tapasi kesän alussa, joka huuteli äitiä ja seurasi joka paikkaan kontaten älytöntä vauhtia. Se poika, joka halusi syödä koiranruokaa, kylpeä koirien vesikupissa ja tunkea paperiroskiksen päähänsä. Sen pojan, jonka haalistunut muisto vielä elää Aaronissa, jonka näkee hänen silmistään ja samalla näkee sen harmistuksen pojan ilmeessä, kun hän ei jaksa tehdä lainkaan sellaisia asioita kuin ennen. Ei tässä tilanteessa, ehkä sitten tulevaisuudessa, ehkä. Jotenkin se naurahdus herätti itsessäni toivon kipinän suurempaan liekkiin ja sen ajatuksen, että ehkä tästä vielä selvitään, jollain keinolla.