Tulihan se kauan odotettu (lue: pelätty) päivä, kun päästäisiin täyttämään ja laittamaan juurihoitohampaani kuntoon. Innolla ja pelolle jo odottelin odotushuoneessa, että pääsen siitä riesasta eroon. Kirjaimellisesti eroon pääsinkin.
Mätäpesäkkeet hampaasta eivät olleet parantuneet melkein puolessa vuodessakaan eli ainoaksi vaihtoehdoksi jäikin hampaan poistaminen kokonaan. Puhumme nyt etummaisesta poskihampaasta eli toisaalta poistaminen oli viisasten hampaaseen verraten "helppo". Tilannehan tietenkin meni siihen, että lääkäri tälläkin kertaa hieman aliarvioi hammaskalustoani. Helpolla ei siis selvitty vaan pitkällisten ronkkimisten ja syvien huokaisujen jälkeen työ saatiin valmiiksi. Lääkäri totesi, että näin nuorella ihmisellä yleensä hampaan irrottaa helposti pois, mutta totesi, että vastaan sattui nyt sitkeä pirulainen. Jälkikäteen myös pahoitteli kovia keinoja ja toivoi, etten hirveitä traumoja tästä kerrasta saa. Särkylääkettäkin kirjoitti aimo annoksen, kun tulee kuulemma kohdallani varmastikin tarpeeseen.
Parin tunnin päästä pääsin kuitenkin hammaslääkäripenkkiin uudelleen, kun verenvuoto ei tyrehtynytkään, mutta onneksi sekin vaiva jäi siihen. Nyt sitten syödään vellimäisiä ruokia ainakin tämän päivää ja vältetään kuumia ruokia ja juomia. Voimakasta rasitustakin tulisi välttää ja siksi Nikokin jäi töistä kotia Aaronia enimmäkseen hoitamaan. Huomaa kyllä, kun saa kiellon, ettei saa syödä kiinteämpää ruokaa niin sitä tietenkin rupeaa tekemään mieli ja saa kyllä kerätä kaiken itsehillintänsä, että ei tee mitään hammaslääkärin ohjeiden vastaisesti. Muistelinkin tässä erään ystäväni äidin sanomaa, kuinka äidit menettävät hampaan aina yhtä lastaan kohden ja aika hyvin tämä minulla kuin hänelläkin pätee.
Kirjoittamisen suhteen on taas ajatukset pyörineet ties missä ja yllättäen meillä on ollut pitkästä aikaa hieman rankempaa. Viime viikolla Aaron sai käyttökiellon kummallekin tukikengälle ja venytystä täytyi tehdä käsin. Kielto johtui kantapäähän tulleesta ihonsisäisestä verenpurkaumasta, joka aiheutui näillä näkymin liian kovasta paineesta. Eilen ryhdyimmekin jatkamaan kenkien käyttöä, vaikka kantapää ei vielä entisellään olekaan ja vaatiikin jatkuvaa seurantaa, että paheneeko jalka näinä lähipäivinä. Jos näin käy olisi uusi lääkärireissu tiedossa. Aaronin luonteenlaadun ja entisten kokemusten perusteella osasinkin jo odottaa tietynlaista "taistelua" kenkien pitämisestä ja en väärin ajatellutkaan. Näinä hyvin hiostavina öinä jalat ovat hionneet todella paljon ja pieni mies nukkuu sen vuoksi todella levottomasti huutaen. Tietyllä tavalla on todella raskasta kuunnella toisen huutoa ja kiukkuamista, kun tietää, että asiaa voi helpottaa, mutta et voi sitä kuitenkaan tehdä, kun pitkällä aikavälillä se olisi vain haitaksi. Voin vain ainoastaan silitellä ja helliä toista uneen omassa kainalossani ja se saa todella pahasti avuttomuuteni asiaan heräämään ja välillä ihan suututtaa, kun asialle ei voi itse mitään.
Päiväsaikanakin meille on löytänyt pieni, kiukutteleva menninkäinen, jolle ei kelpaa mikään tai kukaan. Seuraa pitäisi olla jatkuvasti ja jonkin halutun asian saatuaan alkaa uusi kiukunpuuska, kun sitä ei olisi halunnutkaan. Eilen myös sisäistettiin "äiti" sanan merkitys, kun sitä hoettiin kaiken aikaan välillä voimakkaammin ja välillä hiljemmin. Kaiken kukkuraksi yöllä käytettävät kengät suoraan sanoen lahoavat käsiin ja niitä päästäänkin huomenna viemään liimailtavaksi.
Tulevan viikon ohjelmistossa olisikin kaupunkireissailua äitiystävän kanssaa. Muutama voileipäkakku olisi tehtävä viikonlopun valmistujaisjuhliin Nikon siskolle ja ehkä jonkinlaisen juhla-asun löytäminen itselle olisi plussaa. Kiirettä siis pitää tämän perheen arjessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti