Hei hei Onni!

Tämä viikko onkin mennyt sutjakkaasti aikaisten aamuherätysten ja valvottujen öiden seurassa. 

Muutamat asiat ovat myös olleet kovasti mielen päällä. 

Maanantaina kävi niin, että Onni suutahti Aaronille täysin ilman syytä. Myöhemmin päädyimme kuitenkin siihen, että syynä oli mustasukkaisuus. Onnin syödessä rauhassa ruokiaan Aaron havitteli syliini samalla, kun tein iltapuuroa. Käänsin selkäni ja otin jääkaapista maitopurkin, kun räsähti takanani. Onni oli siirtynyt ruokakupiltaan Aaronin kimppuun yrittäen purra häntä moneen kertaan. Koiramme tuntevat tietävät, että niinkin pieni koira ei hirveästi puraistessaan jälkeä saa aikaan. Kuitenkin Aaronin kasvoihin jäi hampaista naarmut, jotka parantuivat muutaman päivän aikana.

Purin tilanteen ja rankaisin Onnia laittamalla toiseen huoneeseen. Pettymyksen karvas maku ei tuntunut hyvälle silloin ja uhkailin jo viedä koira saman tien piikille. Olin ajattelut, että Onnista ei tarvitse luopuakaan, kun yhteiselo oli alkanut näyttämään niin rauhalliselle. Rauhoituttuani päätin kuitenkin luovuttaa Onnin uuteen kotiin, jos vain ottaja löytyisi. Laitoinkin samana iltana rehellisen ilmoituksen kiireellisenä. 

Emme uskaltaneet Nikon kanssa ottaa sitä riskiä, että olisimme yhteiseloamme vielä kokeilleet Onnin kanssa. Naarmut olivat jo sen verran lähellä silmiä, että toisaalta kävi tuuri, ettei hampaat niihin osuneet. Alle vuorokaudessa kyselijöitä Onnin perään oli jo kymmenen kappaletta, tuli sähköpostia ja puheluita. Valikoinkin ensimmäisen lupaavimman tyypin ja sovittiin hänen kanssa, että tuleevat Onnia katsomaan. Pariskunta päätti ottaa Onnin ja luovutin kaikki käyttötavarat heille. Turhaan jätin niitä tänne nurkkiin pyörimään. Keskiviikkona sitten vietiinkin Onni uuteen kotiinsa. Iloisena poikanahan se sinne jäi, ihmetteli vain kovasti, että taasko ne lähtee. Oma olo oli hyvinkin haikea ja halusin vain äkkiä pois ennen kuin alkaa itkettämään. Olihan meillä kuitenkin Onnin kanssa takana muutamaa viikkoa vaille kolme vuotta yhteistä taivalta takana.

Näin muutaman päivän aikana on sen koiran läsnäolon puutteen kyllä huomannut. Kukaan ei juokse jalkoihin kerjäämään, kun rapistelet jotakin. Aaronin ruokasotkut lattialta ei häviäkään enää tuhka tuuleen. Monesti olen ollut lähdössä ulos lenkille, kun tajuan, ettei enää tarvitse lähteä tiettyyn aikaan ulos. Nyt sen on huomannut, kuinka paljon iloa ja seuraa koira tuottaa silloin, kun esimerkiksi Aaron on nukkumassa. Toki Onnissakin oli omat vikansa ja ärsyttävyytensä, mutta tällä hetkellä ne tuntuvat niin pieniltä verrattuna siihen kaikkeen positiiviseen puoleen.

Luulenpa kuitenkin, että ei Onni vuosien saatossa jää ainoaksi koiraksi vaan kyllä sen seuralaisen haluaa hankkia, kunhan aika vain sopiva.