Äidin rakkaus

Maanantaipäivä meni pitkästä viikonlopusta palautumisessa ja kävimme myöskin Aaronin viiden kuukauden neuvolassa. Painoa oli tullut 350g ja (vihdoinkin) 1,5cm pituutta lisää. Huomenna kuitenkin saan tietää lisää, että otetaanko varalta perusverikokeita, että jos sieltä selviäisi syytä sille, että miksi Aaronin kasvu on hitaan puoleista.

Tänään olemmekin kierrelleet tässä lähikunnissa vierailemassa spontaanisti taas oikein urakalla, tuli käytyä isäni, äitini, Nikon vanhempien ja tätini luona tällä kertaa. Lähdimme matkaan puolen päivän maita, kun Aaron heräsi yöunilta ja tulimme kotia takaisin tuossa puoli 11 maita illalla. Nyt väsyttää ja kohta onkin aika mennä sänkyyn odottelemaan nukkumattia.

Ennen sitä haluan kuitenkin kirjoittaa aiheesta, johon törmäsin eräässä seuraamassani blogissa. Puutalobaby kirjoittikin siitä, kuinka äkkiä sitä huomaakaan ympärillään olevan oma perhe, eikä olekaan enää yksin jossain yksiössä. Erityisesti varsinkin siitä, kuinka niin pieni ihminen voikin yhdistää ihmisiä perheeksi, eikä sitten yhtäkkiä tunnekaan olevansa niin yksin. Tämä on myös tapahtunut omalla kohdallani.

Aikaa ennen Aaronia, kun vielä asuin yksin, ajattelin, että en kestä sitä hiljaisuutta ja kokoaikaista yksinoloa. Silloin päätin hankkia Onni-koiran elämääni. Vuosi sen jälkeen maaliskuussa (vuosi 2011) yllättäen saapui Niko elämääni ja ihan täysin sattumalta. Sen vuoden tammikuussa oli elämässäni pieni alakuloisuuden jakso, jolloin en voinut uskoa, että koskaan saisin ihmisen vierelleni, joka rakastaisi minua omana itsenäni. Juttelin asiasta erään tärkeän ja rakkaan henkilön kanssa ja hän sanoi minulle, että vuoden päästä lopputalvesta olisin todella vakavassa suhteessa. Henkilön sanojen mukaan Aaron syntyikin elämääni.

Nyt meillä onkin "meidän oma koti, jossa on meidän omat säännöt"

Aaronin ensimmäisiä hymyjä äidille

On aivan mahtava tunne, kun Aaron näyttää minulle sen ihanan leveimmän hymynsä silmät kiiluen ja ojentaa käsiään äitiä kohden tai kun hän painaa päänsä rinnalleni. Niinä hetkinä tuntuu, että vihdoinkin elämälläni on jokin tarkoitus ja että olen jollekin niin mahdottoman tärkeä, että erossa ei voida olla tuntiakaan, jos olen samassa huoneessa. Sitä ei vain voi sanoilla kuvatakaan, kuinka tärkeä Aaron minulle onkaan ja kuinka kovasti haluan hänen voivan hyvin. Siltikin vaikka välillä tuntuu raskaalta, niin en mistään hinnasta vaihtaisi yhtäkään kokemusta äitinä pois. Minä olen aina halunnut olla äiti ja nyt minä vihdoinkin olen saanut kokea sitä melkein puolen vuoden ajan ja en voi muuta sanoa, kun että rakastan olla äitinä lapselleni.