Status tällä hetkellä

Vajaa vuosi alkaa olla siitä, kun kirjoitin minun ja Nikon parisuhteestani ja siitä, kuinka pärjäämme tämän kaiken keskellä. Vuosi on ollut pitkä ja elämäntilanne on muuttunut entisestään ja siitä kumppanista on tullut vielä elintärkeämpi arjen kiemuroissa ja siksi ajattelin kertoa, millainen tilanne on nytten.

Alunperin, kun ajatus toisesta lapsesta tuli keskusteluihimme. Mietin kovasti, kannattaako arjen rasittaminen tässä tilanteessa, oikeasti. Kuitenkin se voisi pahentaa ongelmia entisestään ja kuitenkaan entisistä ongelmista ei ollut kauaakaan aikaa ja suhteellisen rauhallista eloa oli jatkunut vain hetken verran. Pohtiessamme niitä positiivisia puolia mahdollisesti terveestä lapsesta kallisti se vaakakupin niin, että yritys kannattaisi molempien mielestä. Voisimme mahdollisesti saada lapsen, joka toisi elämäämme iloa ja toivoa paremmasta. Toki siinä myös varauduttiin siihen, että kaikki ei mene hyvin ja aina voisi käydä niin, että yhteiselomme jatkuisi, mutta silti se tuntui siltä, että riski kannattaisi ottaa. Sekin huomattavasti helpotti ratkaisun tekemistä, että kumppania tuntee sen verran, että tiedossa oli, ettei kumpikaan jäisi lopullisen yksin, vaikka yhteiselo ei jatkuisikaan jostain syystä. Tällä hetkellä sanoisin näin, että onneksi otimme sen riskin. Raskauden aikaisista mielialanvaihteluista ei säästytty, mutta Niko mainitsi useaan otteeseen sen, että Aaronia odottaessa mielialanvaihtelut olivat huomattavasti pahemmat, eikä niitä voinut aavistaa lainkaan, milloin meikäläinen räjähtää jostakin. 

Kuitenkin viime kesältä on vieläkin muistissa hyvä esimerkki, kun jostain syystä lähetin Nikon ovesta ulos, kun olin jostakin hyvin allapäin. Niko päätti lähteä käymään kävelyllä ja otti jalkaansa rikkinäiset kengät. Hän olikin ehtinyt kävellä melkein tunnin verran, kun soitin hänelle ja kysyin huolissani, että missä hän on. Oli ehtinyt kävelemään melkein kymmenen kilometriä suuntana vanhempiensa koti. Pyysin häntä ystävällisesti kääntymään takaisin, jotta voisimme jutella kasvotusten, kun olimme jo päässeet rauhoittumaan. Puhelimessa jo pitkälti tehtiin sovinto ja samalla selvisi myös, että rikkinäiset lenkkarit olivat hieman hanganneet Nikon jalkoja. Viimeiset viitisen kilometriä hän kävelikin paljain jaloin, kun sitä muistaakseni hänelle ehdotin. Odotellessani huomasin ulkona satavan kaatamalla vettä auringon paistaessa taustalla ja minun kävi sääliksi Nikoa, joka oli vielä kotiin tuloillaan. Nostin Aaronin vaunuihin sateen tauottua ja lähdin kävelemään Nikoa vastaan ja kohdatessamme halasimme toisiamme ja juttelimme rauhallisissa tunnelmissa asiat selväksi. Kotimatkalla kuuntelimme, kun ukkonen jyrähteli suhteellisen voimakkaasti lähistöllä ja kiirehdimme kotiin päin hölkäten välillä, kuunnellen Aaronin naurahtelua, kun vauhti oli normaalia railakkaampi. Rikkinäiset lenkkarit päätyivät samalla reissulla roskakoriin ja kastuimme hieman ennen ulko-ovelle saapumista. Vietimme kuitenkin loppupäivän sopuisissa tunnelmissa, kun asia oli selvinnyt niin, että molemmat olivat tyytyväisiä lopputulokseen.  

Tuo hetki jäi ainoaksi kunnon erimielisyydeksi raskauden aikaan ja samankaltaisia purkauksia tuntuu tulevan ainakin sen kerran vuodessa, mutta aina ne on selvitetty niin, että olemme voineet hyvillä mielin jatkaa yhteiseloamme. Olemme yhdessä kokeneet myös ikimuistoisia, onnellisia hetkiä, jotka kantavat jo pitkälle. Nikon kosinta vajaa kolme vuotta sitten iltakävelyllä, kesän kynnyksellä, auringon laskiessa horisonttiin, oli niin ikimuistoista, että en keksi, kuinka voisin sitä sanoin edes kuvailla. Voisin todeta myös, että koska Niko on ollut jo kahdessa synnytyksessä vierelläni kannustamassa ja tukemassa elämäni rankimmissa kokemuksissa, että ei voi olla mitään, mitä en voisi hänelle kertoa. Välillä on niitä päiviä, jolloin tajuaa, kuinka älyttömän paljon toista rakastaa ja kuinka tärkeää hänen apunsa ja läsnäolonsa arjessa minulle on. Näiden neljän vuoden aikana, jolloin olemme kulkeneet yhdessä rinnakkain, olemme tutustuneet toisiimme enemmän ja oppineet tuntemaan toisiamme syvemmin ja ymmärtämään myös toisiamme erilaisissa tilanteissa. Olemme luoneet yhteiseloomme pelisääntöjä ja oppineet arvostamaan toistemme mielipiteitä sekä tekemiämme valintoja oman elämämme suhteen. Olemme oppineet myös sen tärkeimmän asian, ettemme ole samanlaisia eikä meidän kuulukaan olla täysin samanlaisia asioiden suhteen. 

Toisen ihmisen kanssa eläminen ei koskaan ole sieltä helpoimmasta päästä vaan aina löytyy niitä riidan aiheita, stressitekijöitä ja ties vaikka mitä, mikä koettelee kahden ihmisen välistä suhdetta. Sen olen itse saanut Nikon kanssa kokea, että parisuhteessa oleminen ei ole aina sitä auvoista onnea ja vankkumatonta rakkautta. Siihen kuuluu myös niitä epätoivoisia aikoja, pettymyksiä ja kompromissien tekoa. Virheitä tekevät molemmat melkeinpä vuorotellen, mutta tunteidensa ilmaiseminen toiselle auttaa aina ja tietysti se on tärkeää, että on sanoissaan rehellinen omista tuntemuksistaan ja ajatuksistaan. Kukaan meistä ei ole täydellinen ja jokaisella on jotakin opeteltavaa, anteeksi pyydettävää ja kiitos sanottavanaan. Ainut merkittävä asia onkin se, että kuinka kovasti haluaa olla juuri sen kumppanin kanssa, kuka vierellä sillä hetkellä seisoo ja varsinkin se, että haluavatko molemmat päästä samaan lopputulokseen. Tärkeintähän loppujen lopuksi on se, että kumppani hyväksyy sinut juuri sellaisena kuin olet ja rakastaa sinua kaikesta huolimatta.