keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Kuukauden jälkeen


Aika tuntuu kulkevan järkyttävän nopeasti, en oikein osaa muuta sanoa. Tätä tekstiä, kun ryhdyin kirjoittamaan tajusin itsekin, että eilen tuli täyteen täsmälleen kuukausi siitä, kun me menetimme Aaronin. Aikaisemmin tiistaipäivän aikana en edes tajunnut asiaa, olin vain kovin väsynyt koko päivän ajan. Muutenkin, kun ajattelen näitä menneitä neljää viikkoa taaksepäin tuntuu, etten muista niistä juuri mitään, vaikka tapahtumaa on kuitenkin riittänyt.

Palasimme Nikon kanssa molemmat takaisin työläisen arkeen kahden viikon sairasloman jälkeen. Enempää lääkärit eivät suostuneet kirjoittamaankaan ilman, että työssäkäyntiä on edes kokeillut. Loppujen lopuksi emme nähneetkään tarpeellisena käydä pyytämässä lisää sairaslomaa, koimme molemmat, että työssäkäynti helpottaa kokonaistilannetta. Omalta osaltani myös voin sanoa, että on helpompaa olla päivät töissä kuin yksin kotona, missä kaikki muistuttaa Aaronista. Illat kuitenkin olemme koolla koko perhe ja ihana Oliver onneksi pitää ajatukset tässä hetkessä.

Aaronin hautajaisten jälkeen

Etukäteen jännitetyt hautajaiset saatiin myös vietettyä toissa viikonloppuna. Kaiken kaikkiaan päivä oli hyvin raskas, mutta onnistui onneksi yli odotusten. Ennen siunauksen alkua pidimme Aaronin arkkua avoinna, jotta myös kutsutuilla on mahdollisuus sanoa viimeiset jäähyväiset pojallemme. Kävimme myös Oliverin kanssa sanomassa Aaronille hyvästit vielä viimeisen kerran. Muistan sen, että arkun äärellä en tahtonut viettää liian kauaa aikaa. En halunnut mahdollistaa sitä, että muistaisin Aaronin kasvot niinä kuolleina ja ilmeettöminä vaan halusin muistaa ne hymyilevinä ja elämäniloisina. Juuri sellaisina kuin niitä aina rakastan, niinä kasvoina, joita olisin voinut katsella ainiaan.

Siunauksen ja kukkien laskun sekä muistolauseiden kuuntelemisen ajan pyörimme Nikon kanssa levottomina penkeissämme. Jälkikäteen keskustelimme asiasta ja meille molemmille oli noussut siinä istuessamme ahdistus ja outo tunne siitä, että kaikista vähiten halusimme istua siinä lapsemme arkun lähellä. Kaikista vähiten elämässämme halusimme olla siinä tilanteessa. Kuitenkin se hetki oli taisteltava loppuun saakka, katsellen samalla, kun välissämme istuva Oliver hykerteli yle areenasta tulevalle lasten ohjelmalle. Myöhemmin viedessämme kukkia Aaronille varatulle uurnahaudalle ihmettelimme yhdessä Oliverin kanssa surukelloja. Kerroin Oliverin ihmetellessä kuuluvaa ääntä, että kellot soivat ja sanovat Aaronille "heihei".

Osanottopöytämme kotona Aaronin kuoleman jälkeen

Siunaustilaisuuteen olimme esittäneet avoimen kutsun päiväkodin, tilapäishoidon ja sairaalan henkilökunnalle. Olimmekin hyvin otettuja, kun tilaisuuteen saapui kaiken kaikkiaan kymmenisen henkilöä viranomaisia. Aaron oli koskettanut monia, se on saatu tässä kuukauden aikana huomata monen monta kertaa. Muistotilaisuudesta voisin kertoa, että omasta mielestämme se sujui mainiosti, vaikka ensin mietimmekin, että mahtuvatko kaikki istumaan kunnolla. Kuitenkin kaikki sujui hyvin ja jälkikäteen kuulin, että erityisesti nuorisovieraat olivat todenneet hautajaisten olleen todella kivat. Kutsuimme lopulta kaikki, ketkä olivat olleet erityisesti mukana elämässämme kulkemassa tätä matkaa yhdessä meidän kanssamme. Saimme kuulla paljon kauniita sanoja ja siitä, kuinka paljon olimme jaksaneet tehdä. Tietyllä tapaa näitä on hankala kuulla, kun itsellä on olotila, että paljon olisi voinut vielä tehdä ja paljon jäi arjessa myös tekemättä. Sitä kuitenkin ainakin yritti tehdä kaikkensa Aaronin, koko perheen ja itsensä eteen.

Ennen hautajaisia itselläni alkoi olla hankaluuksia unen saannin kanssa. Olimme jo lääkärin kanssa aiemmin puhuneet, että uniongelmia voi tulla jossain vaiheessa ja sainkin suosituksia kokeilla melatoniinia, jos tulee tarvetta. Olen itse aikaisemmin elämässäni joutunut käyttämään reilun puolen vuoden ajan nukahtamislääkkeitä ja niiden kokemusta pohjalta olin päättänyt, että en turvaudu lääkkeisiin ennen kuin on pakko. Hautajaisten jälkeen eli viime viikolla ostimme sitten melatoniinia, kun tuli tilanne, ettei uni tullut minulle vasta kun aamuyöllä ja yöunet jäivät arjessa jaksamisen kannalta aivan liian lyhyiksi. Kuitenkaan minun ei tällä kertaa tarvinnut turvautua melatoniiniin kuin muutamana iltana, kunnes aloin saamaan jälleen unta suhteellisen normaaliin aikaan. 

Viime viikonloppuna kävimme pienellä porukalla laskemassa Aaronin uurnan paikalleen tuhkauksen jälkeen. Nikon kantaessa uurnaa haudalle ja kuunnellessamme jälleen surukelloja alkoi vierestäni kuulumaan useamman kerran pienellä äänellä "heihei Aalon, heihei Aalon". Sydämeni tuntui pakahtuvan, kun Oliver oli muistanut, mitä olin viikkoa aikaisemmin kertonut surukelloista. Lopulta laskimme yhdessä perheenä uurnan hautaan. Jokainen paikalla ollut sai laskea hiekkaa uurnan päälle ja lopulta Niko lapioi haudan umpeen. Eilen sainkin kuulla, että tämä tilaisuus oli jäänyt Oliverin mieleen. Oli päiväkodissa kertonut hoitajilleen, että Aaron oli laatikossa, joka laitettiin kuoppaan ja siellä laatikossa Aaron koputtelee. Oli myös saanut laittaa hiekkaa kuoppaan. Jotenkin tämän kolmevuotiaan surutyötä katsoessa sivusta, sitä tuntuu, että elämä on todella epäreilua. Kuitenkin ei voi olla kuin ylpeä Oliverista, kun hän on ottanut tämän kaiken niin positiivisesti vastaan omalla tavallaan ihmetellen.

Hautajaisissa ollut kuva Aaronista ottaa nyt
vieraat vastaan eteisessä

Jatkamme täällä siis elämää jollain lailla eteenpäin horjuen ja toisistamme kiinni pitäen. Todella paljon kiitoksia kaikista kommenteista ja viesteistä, joita olemme saaneet. Ne ovat olleet todella voimaannuttavia ja sitäkin kautta on tullut moneen kertaan huomattua, että Aaron on koskettanut monen montaa sydäntä lyhyen elämänsä aikana. Laitan tähän loppuun vielä tekstin eräästä meidän saamastamme adressista (teksti on alunperin lainattu kirjasta Danielle Steelin Lahja), joka oli hyvin osuva tähän Aaronin ja monen muun INCL-lapsen elämään:

Taatusti hän kuulee.

Hän katselee sinua varmasti kaiken aikaa.
Ehkä hän on nyt onnellinen,
ehkä joidenkuiden ei ole tarkoituskaan
jäädä meidän elämäämme pysyvästi.
Ehkä jotkut ovat vain ohikulkijoita,
vain läpikulkumatkalla.

Ehkä he täyttävät tehtävänsä nopeammin kuin muut.
Heidän ei tarvitse vitkutella täällä sataa vuotta
saadakseen kaiken kuntoon.
He hoitavat hommansa tosi nopeasti, jotkut.
Jotkut vain ikään kuin käväisevät
elämässämme antamassa meille jotakin,
tuovat lahjan tai opettavat meille jotakin tärkeää,
ja se on heidän tehtävänsä meidän elämässämme.
Hän opetti sinulle varmasti jotakin.

Ehkä hän opetti sinua rakastamaan,
antamaan ja välittämään.
Se oli hänen lahjansa sinulle.
Hän opetti sinulle paljon,
ja sitten hän lähti.
Ehkä hänen ei yksinkertaisesti tarvinnut viipyä pitempään.
Hän antoi sinulle lahjansa ja oli sitten vapaa jatkamaan matkaa,
mutta häneltä saamasi lahjan
sinä saat pitää ikuisesti.




13 kommenttia:

  1. Tuo on kyllä aivan ihana kuva Aaronista! Ja luulen kyllä kokemattakin että voin kuvitella, miten halusitte säilyttää muiston siitä pienestä pojasta, jolla on hymy naamalla. <3

    VastaaPoista
  2. Voi Tiina, kuinka kauniisti kirjoitat rakkaasta Aaronista! Hautajaiset olivat kertomasi perusteella hyvin herkkä ja kaunis tilaisuus. Kovasti voimia Sinulle, miehellesi ja pikku Oliverille <3

    PS. Melatoniini ei oke varsinainen unilääke kuten varmaan tiesitkin. Voit varmasti käyttää sitä huoletta nyt sen aikaa kun koet tarvitsevasi apua nukahtamiseen. Uni on tärkeää! Oma alakouluikäinen lapseni käyttää melatoniinia säännöllisen epäsäännöllisesti unipulmien takia (liittyvät hänen kohdallaan autismikirjon häiriöö), joten uskon, että aikuinenkin voi ko. valmistetta käyttää turvallisin mielin.

    VastaaPoista
  3. Osanotto suureen suruunne❤ Toivon, että rakkaat muistot tuovat lohtua nyt ja tulevaisuudessa.

    VastaaPoista
  4. Lämmin osanottomme Teille. Terveisin incl lapsen mumma etelästä.

    VastaaPoista
  5. Suuret osanottoni ja voimia teille ❤ Aaron on ollut mielessäni jatkuvasti, siitä lähtien, kun lopetin työt hänen avustajanaan (toukokuu 2015). Olen aktiivisesti lukenut teidän kuulumisia ja nyt kun kuukausi sitten luin suru-uutisen, sydämessäni "kirpaisi", jokin pieni palanen sieltä lähti Aaronin matkaan ❤😔

    -M

    VastaaPoista
  6. Rest In Peace Babyboy <3 :/ Osanotot suureen suruunne! :( <3
    -Ellu

    VastaaPoista
  7. Hei.
    Nyt vasta löysin blogisi.
    Lämmin osanotto suruunne ja Jouluiloa!<3

    VastaaPoista
  8. "Äiti, se olen minä kun kuulet, kuinka tuuli laulaa, ja yön hetkinä pimeimpinä silitän hiljaa isän kaulaa.
    Äiti, se olen minä aina, kun näet tähdenlennon, ja kesäöinä kuulakkaina tunnet kosketukseni hennon.
    Äiti, tässä olen minä. Näen kuinka veljeni varttuu, ja päivinä synkimpinä käteni käteesi tarttuu.
    Äiti, minä täällä, en katoa sinusta milloinkaan. Ihosi alla, sydämesi päällä se olen minä aina vaan."

    Osanotot suureen suruunne ja hyvää joulua kaikesta huolimatta <3 :/ -Emppu

    VastaaPoista
  9. Toivon teille onnellista uutta vuotta 2018, surunkin keskelle. <3 Olen kuullut lapsen menettäneiden vanhempien sanoneen, että vaikka suru ei ehkä ikinä katoa, niin se muuttaa jotenkin muotoaan ajan myötä, vaikka siihen ei itse ole edes uskonut.
    - Satu

    VastaaPoista
  10. Hyvää uutta vuotta täältäkin! Ajatuksissa olette päivittäin, olisi kiva kuulla teidän tämänhetkisiä kuulumisia!<3 -Iitu

    VastaaPoista
  11. Olen lukenut kaikki blogin kirjoitukset pienissä erissä iltaisin peiton alla pieni 2-vuotias INCL-tyttö oman sänkyni vieressä nukkuen. Kyyneleitä on lukiessa moneen otteeseen tullut vuodatettua. Olet niin kauniisti kirjoittanut Aaronista ja olet ollut niin paras äiti hänelle. Paljon kaikkea hyvää koko teidän perheelle. ♥

    VastaaPoista