torstai 9. kesäkuuta 2016

Päiväkotitaipaleesta 2/2


Siitä, mihin jäätiin edellisessä julkaisussa, niin meniköhän aikaa eteenpäin reilun kuukauden verran, kun palveluohjaajamme soitti minulle töihin ja kertoi, että varhaiskasvatuksen johtaja oli ollut vammaispalvelun puoleen yhteydessä tästä tilanteesta ja siitä, että Aaronin päivähoitoasiaa on lähdettävä keskustelemaan uudelleen, koska päiväkodin henkilöstö oli ilmoittanut huolestaan Aaronin hoidon järjestämisen suhteen kirjeitse hänelle. Meidän näkökulmastamme katsottuna tämä tilanne näytti aivan uskomattomalta, ettei varhaiskasvatuksen puolelta kukaan ei ollut meihin yhteydessä, että asioissa on jotakin ongelmia ja sovittu keskusteluaikaa. Päiväkodistakaan ei kukaan maininnut meille mitään, että asiaa on viety eteenpäin vielä päiväkodin johtajan esimiehestäkin ylemmälle taholle, vaikka olemme monesti sanoneet, että haluamme rehellistä palautetta asioista ja pyritään sopimaan tilanteessa kuin tilanteessa järkevin ratkaisu, mikä kävi molemmille osapuolille. Järkytyksestä kuitenkin toivuttuamme olin sitten yhteydessä varhaiskasvatuksen yhteyshenkilöömme, joka oli lähettänyt meille pahoittelunsa tästä tapahtuneesta perhetyöntekijämme kautta meille vanhemmille, osittain myös kuulostellakseen mielialaamme asian suhteen. Keskustelimme tovin ja huomasimme, että asiat ovat näyttäytyneet aivan eri tavalla meille kotiin kuin mitä kaupungin viranomaisille on annettu ymmärtää päiväkodin suunnalta ja hän oli erittäin huojentunut kuulessaan sen, että olimme toki pahoilla mielin tapahtuneesta, mutta silti halusimme sopia asioista ja selvittää tätä ilmapiirin tilannetta.

Meille kotiin ei enää tässä vaiheeessa kerrottu, mitä päiväkodin sisällä tapahtuu. Toki kerrottiin se tärkein eli kuinka Aaron on voinut ja mitä he ovat mahdollisesti avustajansa kanssa tehneet. Kutenkin Aaronin hoitojärjestelyitä oli muutettu esimerkiksi niin, ettei Aaron enää saanut olla samassa tilassa muiden lasten kanssa, jos Aaronia syötettiin. Tätä oli perusteltu turvallisuusriskinä, jota me vanhempina emme oikein ymmärtäneet, mikä Aaronin ruokailutavassa tuottaa sen, että se on muille tai Aaronille vaarallista. Olemme kuitenkin asian jättäneet niin sanotusti sivuun odottelemaan ja toiveisiimme, että Aaron saisi myös jatkossa jossain vaiheessa ruokailla muiden lasten kanssa, koska siinä samalla Aaron saisi aistielämyksiä tuoksuvasta ruoasta. Muutamaan otteeseen saimme reissuvihkon mukana ohjeistuksia siitä, kuinka poikamme olotilaa olisi hoidettava. Tästä esimerkkinä tilanne, jossa oli ohjeistettu meitä toimittamaan poikamme vatsaa säännöllisesti, jottei vatsaa turvottaisi ja aiheuttaisi kipua Aaronille. Samaisesta syystä Niko oli soitettu hakemaan Aaron aikaisemmin päiväkodista kotiin ja paikalle saavuttuaan hän oli huomannut, että syy miksi Aaron valitti ääneen ja vaikutti kivuliaalta oli se, että häntä paleli. Tässä tapauksessa taas me vanhempinakin otamme ehkä välillä liiankin herkästi itseemme, jos joku kirjoittaa ohjeistuksia mielummin kuin keskustelee asiasta kasvotusten. Se on kuitenkin se tapa, jota olemme hartaasti toivoneet, että asiat voitaisiin hoitaa keskustelemalla. Vielä viimeisenä mainintana haluan kertoa sen, että Aaronilta oli lopetettu kokonaan näkövammaisten kirjastosta kirjojen tilaaminen, jossa syyksi meille kerrottiin se, että Aaron nukkuu erittäin paljon välillä ja sen vuoksi kirjat tuntuvat olevan enemmän muiden lasten käytössä kuin Aaronin.

Liittyen tähän kirjeeseen, missä oli osoitettu huolta Aaronin pärjäämisestä päiväkodissa, niin sieltä oltiin minuun yhteydessä ja sovittiin palaveriaika keskustellaksemme asioista kaikki yhden pöydän ääressä. Vajaa puoli vuotta aikaisemmin pidetyssä palaverissa meille oli valitettavasti jäänyt sellainen kuva, ettei meitä vanhempina kuunneltu riittävästi vaan meidän tarpeidemme esitykseen oli moneen kertaan kohautettu vain hartioita. Kyseisen palaverin jälkeen teimme Nikon kanssa päätöksen, että emme  halua osallistua mihinkään palaveriin, jossa päätetään Aaronin hoidon jatkamisesta tai muutoksista siinä tapauksessa, jos meidän perhetyöntekijämme ei siihen kykene osallistumaan. Tämän ilmoitin myös selkeästi palaveriaikaa miettiessämme, jolloin löysimme sopivan ajan kaikille. Kuitenkin sain muutaman päivän päästä yhteydenoton, että tavattaisiin jo aikaisemmin päiväkodin porukan kanssa pienemmällä porukalla, jossa voitaisiin keskustella tämän hetkisistä ongelmatilanteista Aaronin kanssa päiväkotiarjessa. Sovimme tulevamme paikalle, koska vastaavanlaisia palavereja oli pidetty jo aikaisemmin päiväkodin kanssa erittäin hyvässä yhteisymmärryksessä.

Saavuimme paikalle tähän aikaisemmin pidettyyn palaveriin ja huomasimme, että paikalla oli myös parin päiväkodin työntekijän lisäksi varhaiskasvatuksen johtaja sekä yksi hänen alaisensa varhaiskasvatuksesta. Päiväkoti aloitti ilmaisemalla mielipiteensä Aaronin hankalahoitoisuudesta päiväkodissa ja siitä, että olisiko mahdollisesti jotain muuta ratkaisua olemassa päivähoidon järjestämiseksi jo senkin vuoksi, että Aaron on joutunut olemaan paljon poissa esimerkiksi keuhkokuumeiden vuoksi. Pidimme itse omalla vuorollamme tiukasti kiinni siitä, että päiväkodissa käyntiä jatkettaisiin niin pitkään, kun se on Aaronin voinnin suhteen mahdollista, edes muutamana päivänä viikossa tai muutaman tunnin arkipäivien aikana, ettei Aaronin suljettaisi kokonaan pelkästään meidän kotiympäristöömme. Avustajaongelmaamme tarjottiin ratkaisua sen pohjalta, että vammaispalvelu tulisi mukaan hoitojärjestelyihin ja heidän kauttaan saisimme tarvitsemamme avustajat, koska varhaiskasvatuksen puolelta avustajien osaaminen ei enää riittänyt sekä sieltä puolelta ei ollut enää lainkaan halukkaita henkilöitä hoitamaan Aaronia.

Tämä keskustelu kääntyi lopulta siihen suuntaan, että varhaiskasvatuksen johtaja ja päiväkodin väki tuntuivat joukolla painostavan meitä siihen, että ottaisimme Aaronin pois päiväkodista kokonaan, koska se ei selkeästi heidän näkökulmastaan tue Aaronin vointia arjessa. Kun painostus tuntui olevan vahvimmillaan, ilmaisin rehellisesti asiasta sanoen, että "tällä hetkellä minusta tuntuu siltä, että Aaron halutaan vain savustaa ulos päiväkodista eikä tehdä yhteistyyötä meidän kanssamme", jonka jälkeen keskustelu muuttui onneksi sovittelevammaksi, mutta saimme valitettavasti kokea vielä rehellistä palautetta kohdistuen meihin vanhempiin. Varhaiskasvatuksen väki halusi meiltä jotain kannanottoa siihen, että millä suunnitelmalla me lähdemme tästä eteenpäin jatkamaan Aaronin päiväkodissa olon suhteen. Tähän vastasin tiukasti niin, että me emme lähde sopimaan asioista tältä istumalta ennen kuin saamme rauhassa harkita ja keskustella Nikon kanssa asioista sekä myös halusimme kuulla perhetyöntekijämme näkökulman tähän tilanteeseen, koska hänellä on suurin kokemus siitä, millä eri tavoin INCL-lapsia voidaan hoitaa. Lisäksi halusin olla yhteydessä vammaispalveluun henkilökohtaisesti, koska aikaisemmin meille ei ollut tarjottu mahdollisuutta siihen, että avustajaa voitaisiin järjestää heidän kauttaan, itse asiassa meille oli muutamaa vuotta aikaisemmin sanottu, ettei se ole edes mahdollista järjestää avustajaa päiväkotiin heidän kauttansa. Tähän vastaukseen saimme palautetta päiväkodilta, että heidän mielestään meidän vanhempien pitäisi joustaa enemmän heitä kohtaan, koska he ovat tehneet jo parhaansa Aaronin voinnin edistämiseksi ja hoito päiväkodissa kuormittaa aivan liikaa henkilökuntaa, että eikö se olisi helpompaa kaikille vain, että Aaron jäisi enemmän kotiin hoidettavaksi.

Koko palaverin ajan jouduin nielemään itkua ja sitä surua, mitä tälläinen keskustelu meidän pojastamme aiheutti, onneksi Aaron itse nukkui sikeässä unessa avustajansa vierellä koko palaverin ajan. Itse olen sen verran herkkä ihminen varsinkin, jos asia koskee Aaronia ja hänen vointiaan sekä hänen parastaan, että välillä omia tunteitaan on jopa hankalaa hallita, kun kaikki suru lapsen menettämisestä nousee aina pintaan, kun esimerkiksi stressi kasvaa liian suureksi. Sitä en itsekään välillä huomannut, kuinka paljon surutyö voi vaikuttaa esimerkiksi myös siihen kuinka käyttäytyy muiden ihmisten seurassa tai, että joskus asiat voivat tuntua suuremmilta kuin ne ovatkaan. Sen vuoksi en ole aikaisemmin halunnut kirjoittaa näistä päiväkotiin liittyvistä ongelmista, koska en halua syyttää heitä mistään heidän toiminnastaan vaan ainoastaan kertoa rehellisesti sen, miltä minusta kaikki nämä asiat tuntuvat omasta näkökulmastani ja kuinka ne vaikuttavat meidän perheemme arkeen.

Palaverin jälkeen myöhemmin sain puhelun jälleen vammaispalvelusta ja heidän pahoittelunsa siitä, etteivät olleet mukana palaverissa, vaikka kutsu heidän esimiehelleen oli saapunut. Hän kertoi tähän syyksi sen, että heidän esimiestään oli pyydetty paikalle valaisemaan meille vanhemmille, ettei Aaronin paikka nyt tai tulevaisuudessa olisi päiväkodissa vaan kotona hoidettavana. Kyseinen henkilö ei suostunut tähän sen vuoksi, että hän ei kokenut olevansa oikea henkilö ilmaisemaan sellaista asiaa meille vaan sen tekisi Aaronia hoitava lääkäri, jos hän tilanteen sellaiseksi katsoisi. Tässä vaiheessa henkilökohtaisesti aloin olemaan jo ymmälläni siitä, kuinka paljon erilaisesta infromaatiota meille vanhemmille annettaan, toiselta puolelta sanotaan, että tehdään asioita yhteistyössä, mutta taustalla tarina saattaakin olla aivan toinen.

Lopulliseen palaveriin valmistauduimme jo etukäteen niin, että kaikenlaisia näkökulmia voi tulla esiin. Saimme heti aluksi ennen palaverin alkua selville, että johtava esimies varhaiskasvatuksesta oli sairastunut ja häntä oli sijaistamassa henkilö, johon ehdimme jo hieman tutustamaan ja löydettiin jopa yhteisiä tuttavia lähipiiristämme. Tällä kertaa aloitimme keskustelun palaverin alkaessa siitä, mihin me vanhemmat olimme nyt päätyneet tässä hoitoasiassa. Ilmaisin kantamme, että toivoisimme Aaronin jatkavan edelleen päiväkodin toiminnassa esimerkiksi niin, että hän käy siellä voinnin mukaan muutaman tunnin päivässä, koska siitä on kotona huomattu niin suuri vaikutus Aaronin olotilaan ja samaa on meille myös kertonut Aaronia hoitava avustaja. Tämä palaveri hoidettiin alta pois todella hyvässä yhteistyöhengessä, josta minulla on kiittäminen  erityisesti varhaiskasvatuksen henkilöstöä. Sovittiin niin, että Aaron käy vointinsa mukaan päiväkodissa avustajan kanssa yhdessä ja muuna aikana hänelle järjestetään avustaja kotiin meidän työaikamme ajaksi. Vammaispalvelu hoitaisi avustajien palkkauksen ja heidän rekrytoimisen ja käytännön asioista me vanhemmat keskustelisimme heidän kanssaan. Tämä myös tarkoittaa sitä, että nyt Aaronin avustajan toiminnasta päiväkodissa, me vanhemmat olemme vastuussa eli jos olisimme huonosti perehdyttäneet avustajan töihinsä ja jotain sattuisi päiväkodissa olon aikana, niin syy on yksinomaan meidän vanhempien. Tällöin päiväkoti pystyy tarjoamaan Aaronille pelkästään sen virikkeellisyyden eli suomeksi sanottuna sen, että hänellä on mahdollisuus osallistua yhteisiin tapahtumiin ja tulla käymään päiväkodilla kuuntelemassa lasten ääniä ja kokemassa sitä normaalia arkea siellä, mutta hänen oma vointinsa aina ensiksi huomioon ottaen. Tässä tapauksessa saatiin päiväkodin ilmaisema hankaluus Aaronin hoitotilanteista siirrettyä pelkästään meidän perehdyttämille avustajille.

Haluan vielä kertoa sen, kun siinä eräs henkilö ilmaisi, että hän ei oikein ymmärtänyt tätä päätöstä sen puolesta, että miksi Aaronin hoitopaikka virallisesti säilyy vieläkin päiväkodissa, kun hoito kuitenkin järjestetään kotiympäristössä. Seuraavaksi huolenaiheeksi nousi se, että minne voidaan laittaa Aaronin apuvälineet, kun niitä kuitenkin tarvitaan päiväkodissa, vaikka Aaron viettääkin vähemmän aikaa itse paikan päällä. Aaronin päiväkotiryhmään, kun on tulossa lisää lapsia ja hekin tarvitsisivat tilaa, jota apuvälineet vievät paljon varsinkin Aaronin oma sänky vie suhteellisesti paljon tilaa. Kuitenkin sänky on välttämätön Aaronin kaltaisen liikkumattoman lapsen hoidossa, koska kenenkään selkä ei kestä nostaa ja laskea parinkymmentä kiloista poikaa lattiatasoon hoidettavaksi esimerkiksi vaipan vaihdon vuoksi tai ulkovaatteiden pukemiseksi. Nämä asiat, kun eivät onnistu esimerkiksi rattaissa istuen.

Lopputulema kuitenkin näiden kahden tekstin on se, että kaikille osapuolille järjestyi tilanne, joka vastasi esitettyihin ongelmiin. Me vanhempina pääsemme tekemään työmme ja hoitamaan juoksevat asiamme, Aaron saa virikkeitä olemalla muiden lasten seurassa sekä hänen päivärytmiinsä saatiin ohjelmallisuutta sekä päiväkodin henkilökunta ei enää kuormitu Aaronin hoitamisesta vaan voi täysin keskittyä hoitamaan muita ryhmän lapsia, koska Aaronilla on kaksi avustajaa huolehtimassa hänen tarpeistaan, joiden toiminnasta me vanhemmat vastaamme, vaikka olemmekin töissä. Ainoaksi ongelmaksi jäi vain enää tilaongelmat, jotka taas eivät kuulu meidän vanhempien tehtävään huolehtia vaan ne ovat päiväkodin ja varhaiskasvatuksen välillä hoidettava asia. Huomattuani ensimmäisen tekstin kommentoinnista, että paljon näissä kahdessa tekstissä jää arvailun varaan teille lukijoille, että miksi me teemme näitä ratkaisuja mistä olen kertonut. Sen vuoksi olen varautunut kirjoittamaan erillisen tekstikokonaisuuden avartaakseni sitä maailmaa, mistä me näitä päätöksiämme teemme. Olen myös ollut hyvin yllättynyt, kuinka kahtiajakoista ajattelua tämä päiväkotiasia herättää varsinkin, kun se koskee vaikeasti vammaista erityislasta, joka on harvinaisempi näky päiväkotimaailmassa. Haluan muistuttaa lopuksi siitä, että jokainen ihminen, äiti, työntekijä tms. on erilainen ja jokainen me teemme omat ratkaisumme omista lähtökohdistamme käsin ja jokainen me ajattelemme eri tavoin oman elämänkokemuksemme huomioonottaen. Mielestäni mikään mielipide ei ole väärin, kun se on hyvin perusteltu ja kun se esitetään niin, ettei ketään lähdetä asialla tieten tahtoen loukkaamaan, koska eri mielipiteistä keskusteleminen voi olla hyvin avartavaa, kun se tehdään rakentavasti keskustellen.

16 kommenttia:

  1. Voimia teille!

    Edellisen blogitekstisi kommentteihin viitaten: Suomessa tämä päiväkotiasia nyt on muutenkin aika "kuuma peruna" - äidit syyllistävät toisiaan kilpaa, ja teit niin tai näin niin aina on joku tuomitsemassa ratkaisusi. Hienoa, että olette vihdoin saaneet järjestymään teidän perheelle sopivan ratkaisun.

    Aurinkoisia kesäpäiviä koko perheelle, ja hyvää vointia suloiselle Aaronille :)

    VastaaPoista
  2. Onko niin, ettei teidän paikkakunnallanne ole vaikeavammaisille omaa ryhmää? Valoa hoidettiin sellaisessa loppuun saakka. Vaikka sielläkin oli ongelmansa, niin ainakin tilat ja apuvälineet olivat kunnossa.
    Montako vuotta Aaron nyt olikaan? Kuusivuotiaana hän voi siirtyä jo koulun puolelle tai joskus jopa varhennettu esiopetus voidaan järjestää koulussa. Olisi ammattitaito ja tilat kohdillaan.

    Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On sellainen. Mut ei kelpaa.

      Poista
  3. Hei!
    Toki päiväkodeissa tehtävä työ on raskasta ja vaativaa, muttei hoitajilla ole oikeutta valita hoidettaviaan. Ja todella ankeaa käytöstä päiväkodilla työskenteleviltä, ettei teille kerrottu heidän puoleltaan mitään!!! Onneksi saitte asian järjestymään! Mukavaa kesää!

    VastaaPoista
  4. Onkohan tällaisen asian seikkaperäinen selvittäminen ja vatvominen miten järkevää täällä blogimaailmassa? Ketä tämä auttaa/ palvelee? Moni asiaan mukaan joutunut henkilö tunnistaa täältä varmasti itsensäkin ja ei voi kuitenkaan viranhaltijana ottaa kantaa täällä.Eli esille tulee vain teidän kantanne ja lukijat kommentoivat sen perusteella puolesta/ vastaan.

    VastaaPoista
  5. Olisi jotenkin kummallista, jos vanhemmat eivät saisi kritisoida ja tuoda pahaa mieltään esiin saamastaan kohtelusta esim näin blogin välityksellä. Julkisten palvelujen epäkohtia on mielestäni erityisen hyvä tuodakin julkisesti esiin.Kokemus huonosta kohtelusta tai palvelujen oikeudenmukaisuudesta on toki osittain subjektiivinen eikä aina kerro koko totuutta palvelun huonoudesta.

    Viranhaltijat,vammaispalvelun + varhaiskasvatuksen väki joutuvat sietämään itseensä kohdistuvaa arvostelua ns työn puolesta vaikka eivät voi kertoa omaa kantaansa yksittäistapauksiin. Näin toimitaan avoimessa yhteiskunnassa ja on varsin tuttu esim terveyspuolelta. Yksityishenkilön arvostelu olisi aivan eri juttu.

    VastaaPoista
  6. Luulen, että päiväkodin henkilökuntaa pelottaa Aaronin hoitaminen. Olette perheenä sietämättömän suuren asian edessä, tulette menettämään poikanne lähellänne. Te näette kuitenkin sen lapsen, joka nyt kanssanne on ja elää hyvää arkeaan teidän lähellänne. Ehkä päiväkodin henkilökunta ei ole vielä joutunut työstämään noin kamalan isoa asiaa ja se pelottaa, silloin on vaikea nähdä lapsen etua. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että myös vaikeavammaiselle lapselle kuuluu oikeus osallistua varhaiskasvatukseen, ja elämään muutenkin. Toivottavasti tilanne helpottaa. Hyvä, että voit käsitellä asiaa täälläkin.

    VastaaPoista
  7. Varhaiskasvatuksen työntekijöitä ne "päiväkodin täditkin" ovat.

    VastaaPoista
  8. Kuulostaa siltä, että nyt on avustajat hankittuna oikealta taholta. Päiväkodin henkilökunta ei todellakaan voi kertoa omaa vastinetta oerheen syytöksiin ja kokemuksiin. Toivottavasti Aaronin arki muotoutuu nyt toimivaksi ja kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä päätökseen. T.Lto

    VastaaPoista
  9. En nähnyt tekstisäsi mitään syytöksiin viittaavaa, vaan olet hyvin lojaali kertoessasi tilanteestanne. Kaikkea hyvää kesäänne<3

    VastaaPoista
  10. Hei,
    olen lukenut blogiasi, joka on ihana. Kerrot niin elävästi millaista arkenne Aaronin kanssa on. Seurasin myös Sennistä kertovaa blogia, joka kertoo myös INCL:stä. Olen itse pitkän linjan varhaiskasvatuksen työntekijä. Lastentarhanopettajana yli 20 vuotta sekä ns normaaleissa ryhmissä että integroidussa erityislasten ryhmässä. Olen tavannut työssäni siis monenlaisia lapsia ja perheitä. En voi kyllä millään käsittää Aaronia hoitavien varhaiskasvatuksen työntekijöiden asennetta ja suhtautumistapaa! En tiedä millaisella ja minkäkokoisella paikkakunnalla asutte.. Mutta suuri epäammatillisuus kuvastuu tuollaisista asioista mistä kerroit. Jokaisen varhaiskasvatuksessa (myös esikoulussa/koulussa) työskentelevien täytyisi muistaa, että lasten vanhemmat ovat aina ensisijaisia lastensa parhaita asiantuntijoita. Ja tälläiset kirjoitetut ohjeistukset reissuvihkossa, Wilmassa tai muussa ovat erittäin epäkunnioittavia ja todennäköisesti jonkun yli-innokkaan toopen kirjoittamia. Ihmettelen kovasti toimintaa Aaronin päiväkodissa sekä teidän kunnassanne/kaupungissa. En ole itse törmännyt vastaavaan. Vaikeissakin tilanteissa on aina pyritty toimimaan perheen parhaaksi, niin kuin he ovat nähneet parhaaksi tehdä ja toimia lapsensa puolesta.
    Voimia teidän perheelle kovasti. Aaron on suloinen poika :-)
    T. Johanna

    VastaaPoista
  11. Hei,

    Eksyin blogiisi tänään. En ole lukenut läheskään kaikkia kirjoituksia tai kommentteja, mutta voin toivottaa perheellenne vain voimia. Kuten sanoit, teette ratkaisunne juuri teidän perheen lähtökohdista lapsenne etua ajatellen. Moni kokemus, asia ja tunne ei koskaan avaudu ulkopuolisille toimijoille tai viranomaisille, vaikka yrittäisittekin niitä avata. Olette varmasti parhaita oman ja poikanne jaksamisen arvioitsijoita.

    Uskon vahvasti muiden lasten seuran tärkeyteen ja merkitykseen myös vakavasti sairaiden ja kehitysvammaisten lasten kohdalla. Olen käynyt omat taisteluni sairaan lapseni kohdalla ja paljon on vielä käymättä, mutta useamman kerran olen saanut huomata, että asioiden päämäärätietoinen hoitaminen kannattaa. Lapseni, jolle ei alun perin löytynyt edes päiväkotipaikkaa ja jonka henkilökohtaisen avustajan tarvetta ei noteerattu, porskuttaa nyt päivähoidossa muiden lasten rinnalla avustajansa kanssa. Kukaan ammattilainen ei enää pyörittele silmiä lapseni päivähoidolle tai hämmästele avustajaa, vaan jokainen ymmärtää, että se on välttämättömyys. Ilman avustajaa ei pärjää ja hoidon sekä muiden lasten anti on mittaamattoman arvokasta.

    Toivon teille rohkeutta pitää huolta myös itsestänne poikanne rinnalla. ♡

    VastaaPoista
  12. On todella ikävää kuulla, kuinka tietämättömiä ja jopa asennevammaisia ammattihenkilöitä varhaiskasvatusten puolella on. Herää kysymys, millaista asennekasvatusta nämä henkilöt osaavat antaa muille lapsille? Haluan uskoa, että asenneongelma muutamien henkilöiden keskuudessa ja on osittain korjattavissa tiedolla ja koulutuksella sekä johtamisella.

    Suomessa allekirjoitettiin juuri YK:n vammaissopimus. Tämä sisällön lukeminen koko varhaiskasvatuksen porukalle on nyt paikallaan, jos muut Suomenlakipykälät ovat unohduksissa. Lyhykäisyydessään sopimuksessa tuodaan esille, että vammaisilla ihmisillä on oikeus osallistua yhteiskunnan toimintaan yhteisvertaisesti muiden kanssa.

    Voimia perheellenne!

    VastaaPoista
  13. Olisi kiva kuulla taas kuulumisianne?:)

    VastaaPoista