tiistai 10. helmikuuta 2015

Pohdintaa äitiydestä


Luin erään seuraamani blogin kirjoitusta, jossa käsiteltiin elämän arvokkuutta ja se herätti itsessäni paljon ajatuksia. Tekstissä käsiteltiin muun muassa aborttia ja tämäniltaista ajankohtaisohjelmaa ylellä. Tämä aihe tietysti kävi lähellä omia pohdintojani vuoden takaa, kun mahdollinen toinen lapsi käväisi ajatuksissani.

Olen kirjoittanut aiemmin asiasta hieman ja varmaan samojakin asioita muutamaan otteeseen. Halusin ottaa sen riskin "terveestä" lapsesta Aaronin diagnoosin jälkeen, vaikka se olisi voinut mahdollisesti tarkoittaa sitä, että sama sairaus olisi löytynyt Oliveristakin. Koko alkuraskauden ajan ja ennen sitäkin sisäisesti pohdin vaihtoehtoja, mitä taudin löytyminen sikiöstä tarkoittaisi. En tahtonut ihmisten tietävän raskaudestani, jotkut asian arvasivat jo yllättävän nopeasti, muutamalle ihmiselle kerroin tilanteesta, joiden kanssa tiesin pystyväni niinkin vaikeasta asiasta puhumaan. En halunnut ihmisten tietävän, jos päätyisin pohdinnoissani äärimmäisiin ratkaisuihin. Häpesin sitä, että edes ajattelin äärimmäistä ratkaisua. Huomasin korjaavani ihmisiä heidän sanoissaan, minä kannoin pitkään sikiötä, en vauvaa. En tahtonut ajatella vielä liian kauaksi tulevaisuuteen. Suojelin itseäni, etten vain kiintyisi sikiöön liikaa. 

Pohdin sitä, että jos sikiöllä olisi incl, ansaitsisiko hän elää. Ansaitseeko kukaan elää lyhyen noin vuoden verran normaalia elämää, jonka jälkeen kaikki muuttuisi täysin toisenlaiseksi. Lapsi olisi täysin avustettava, liikuntakyvytön, eikä hänellä olisi minkäänlaista tulevaisuutta elää normaalia elämää. Vielä kun ainakaan kukaan ei ole keksimässä ihmeparannusta tähän sairauteen. Kuitenkin sairaudesta huolimatta lasta rakastettaisiin, hoivattaisiin ja hänen toiveet täytettäisiin parhaamme mukaan. Voiko lapselta evätä vanhempiensa rakkauden? Vai onko se rakkautta lasta kohtaan, kun häntä ei saatettaisi sellaiseen tulevaisuuteen? Tälläisiä ajatuksia pyöri mielessäni alituiseen sen neljän kuukauden ajan, kun olin saanut tietää raskaudestani. Kolme kuukauden kuluttua raskauden kestosta otettiin näyte istukasta. Näytteenoton tuloksia odotettiin vielä vajaa kuukausi. Istukkatutkimus, jos ei olisi onnistunutkaan odotusaika olisi ollut vielä pidempi. Nämä kuukaudet olivat pitkät ja masentavat sekä koetteli myös parisuhdetta. Positiiviset uutiset kuitenkin pelasti minut siltä, että minun ei tarvinnut päättää asiasta, ainakaan tällä kertaa.

Minut henkilökohtaisesti tuntevat tietävät sen, että olen ollut pienestä pitäen hyvin aborttivastainen ihminen. Sen takia minua hävetti edes ajatella sitä, että voisin joutua tilanteeseen, missä abortti olisi mielestäni mahdollisesti paras vaihtoehto. Aaronin raskauden aikaan, kun rakenneultrassa löytyi kampurajalkainen vauva ja lääkäri puhui vaihtoehdoista kanssamme. Oli kehityshäiriöitä, johon kampurajalka saattaisi viitata. Sanoin kuitenkin lääkärille, että pidän vauvan, olisi hän sitten kehitysvammainen tai ei, tulisi hän silti olemaan minulle rakkainta maailmassa. Raskautta seurattiin tarkemmin ja myöhemmin todettiin, että hyvin todennäköisesti Aaronilla olisi vain toispuoleinen kampurajalka ilman mitään suurempia kehityshäiriöitä. Toki, vaikka meille tarjottiin mahdollisuutta tutkia yleisimpiä kehityshäiriöitä, INCL-tautia ei olisi löydetty, ellei sitä olisi osattu etsiä. Kun kuitenkaan INCL-tautiin kampurajalka ei liity millään lailla.

Tuolloin ajattelin jo, että Aaron voisi olla kehitysvammainen, mutta en oikeasti uskonut siihen vaihtoehtoon. Varsinkin sen jälkeen, kun Aaron todettiin syntymänsä jälkeen terveeksi pojaksi, jolla oli vain kampurajalka. En ikimaailmassa uskonut, että parin vuoden kuluttua, minulla olisi kehitysvammainen poika, jolle ei annettaisi minkäänlaisia mahdollisuuksia normaalin lapsen elämään. Kuitenkin tämä kaikki on muuttanut minua ihmisenä. Olen saanut huomata, että myös kehitysvammaisen elämä voi olla arvokas. Olen saanut kokea kirjaimellisesti sen, että erilaisuus on rikkaus tässä maailmassa. Erilaiset ihmiset opettavat itselleni ainakin sen, että elämästä voi nauttia niin monella eri tapaa, toiset tarvitsevat nauttiakseen suurempia asioita, kun joku toinen ilahtuu pelkästä kosketuksesta. 

En koskaan ajatellut, että vanhempana joutuisin miettimään vaihtoehtoja, pitääkö lapsi vai ei. En ainakaan tämänkaltaisessa tilanteessa, minkä Oliveria odottaessa koin. En myöskään ajatellut, että joskus miettisin oman lapsen kohdalla sitä, että allekirjoittaisinko elvytyskiellon hänen puolestaan tai  että mahdollisesti allekirjoittaisin vastuuvapauslomakkeen lapsen hoitajille, jos jotakin ikävää sattuisi. Olen joutunut äitinä pohtimaan vastauksia sellaisiin lasta koskeviin kysymyksiin, joihin en ikimaailmassa olisi uskonut päätyväni oman elämäni aikana. Tässä sitä kuitenkin ollaan ja se, mitä sanoin rakenneultraa tekevälle lääkärille, että lapsi olisi minulle rakkainta maailmassa, pitää edelleen paikkansa, tosin nykyään rakkainta maailmassa-titteliä kantaa kaksi maailman ihaninta poikaa.  

8 kommenttia:

  1. Niin tuttuja ja raskaita ajatuksia. Vaikeita ja hyvin henkilökohtaisia päätöksiä. Onneksi teidän eikä meidänkään tarvinnut tehdä sitä raskainta päätöstä vaan saimme terveen lapsen. Tuloksen odottaminen oli raskasta ja koetteli parisuhdetta monellakin eri tavalla. Lopputulos oli kuitenkin kaiken tuskan ja vaivan arvoinen♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä, ja siitä terveestä lapsesta osaa olla aivan toisella tapaa onnellinen tämän kaiken kokeneena.

      Poista
  2. Kokemusteni jälkeen en enää pysty arvostelemaan toisten vanhempien tekemiä päätöksiä. Lapsemme vammautui vaikeasti syntyessään, sairaalan hoitovirheiden vuoksi, ja kuoli hieman ennen 3-vuotissyntymäpäiviään. Kuukausi esikoispojan kuoleman jälkeen syntyi hänen pikkuveljensä. En totisesti tiedä, olisivatko voimavaramme riittäneet toiseen erityislapseen. Onneksi kaikki sujui tällä kertaa hyvin. Minäkään en voinut kuvitella koskaan joutuvani pohtimaan lapseni elvytyskieltoa, mutta niin vain siihenkin oli otettava kantaa. Esikoispoikamme opetti meille paljon ihmisarvosta, ihmisenä olemisesta ja rakkaudesta. Äitinä jouduin valitettavan usein puolustamaan hänen elämänsä arvokkuutta sairaalassa: Lapsemme ovat yksilöitä, eivätkä diagnoosikimppuja. Hyvää vointia ja jaksamista teidän perheelle ja aurinkoisia talvipäiviä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei enkä itsekään pysty arvostelemaan muiden päätöksiä varsinkaan näin henkilökohtaisissa asioissa. Jokainen tekee kuitenkin aina sen päätöksensä oman tilanteensa mukaan. Toivon kovasti ettei tekstistäni saada sellaista kuvaa, että yrittäisin arvostella muiden päätöksiä asioihin. Lähinnä tarkoitus oli ilmaista kysymyksiä, joita itse on joutunut miettimään.

      Te olette joutuneet kokemaan yhtä lailla rankan kokemuksen, joka on varmasti kasvattanut teitä vanhempina ja avartanut elämänkatsomustanne. Olet oikeassa tuossa, että lapset ovat yksilöitä ja vaikka papereissa lukisi mitä, ei se kerro kokonaiskuvaa tilanteesta, lapsesta tai mistään muustakaan.

      Voimia sinullekin ja toivon ihania hetkiä elämääsi!

      Poista
  3. Vaikeiden asioiden eteen olette joutuneet.
    kaikkea hyvää kuitenkin teidän perheelle, tässä ja nyt.

    VastaaPoista
  4. Kommenteissa on pohdittu sitä, voiko tällaisten päätösten äärellä arvostella toisia - ei tietenkään voi. Sairaan tai vammaisen lapsen abortoiminen on vaikea ja henkilökohtainen päätös, niin kuin abortti aina. Mutta se, onko lähtökohtaisesti oikein että yhteiskunta tuosta noin vaan abortoi esim. down-lapsen, vain koska hän on down, sitä voidaan kysyä. Asettaahan se jo lähtökohdin ihmiset eriarvoiseen asemaan kromosomiensa vuoksi: sinulla on oikeus elää, mutta sinulla taas ei. Minusta on tärkeää herättää pohdintaa ja lausua ääneen kysymyksiä. Se ei ole kenenkään syyllistämistä. Ajattelen, että ainoa tapa lisätä tietoa kehitysvammaisuudesta ja asioista, jotka siihen liittyvät (niin yhteiskunnan palveluista kuin ihmisten asenteistakin) on ottaa asioita puheeksi ja me vammaisten lasten vanhemmat ja vammaiset itse ovat siinä tärkeässä roolissa, koska he ovat niitä todellisia asiantuntijoita näissä jutuissa.

    Tiina, Oliverin raskausaika on varmasti ollut monella tapaa aika piinaava. Olette miehesi kanssa hyvin rohkeita, kun olette uskaltaneet "hankkia" toisen lapsen ja kunnioitan teitä sen vuoksi paljon. Olette joutuneet miettimään asiaa näkökulmasta, jota moni tuskin painajaisissakaan osaa edes ottaa huomioon: mikä on loppupeleissä rakkautta omaa lastaan kohtaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä kanssasi ja tekstin tarkoituksena oli pitkälti tuoda esiin omakohtainen tilanne, jossa asia ei ole mielestäni niin mustavalkoinen. Ei missään nimessä syyllistää ketään, mutta kuten kirjoitit niin asioita on hyvä ottaa esille. Puhuminen asioista kuitenkin luo avoimuutta ihmisten välillä, mutta valitettavasti mistään asioista ei voi puhua niin etteikö joku syyllistyisi.

      Poista