Flunssaa ja pohdintaa

Viime kuukausina on ollut hiljaista, asioita on pitänyt pohtia ja käsitellä. Olen tehnyt pitkää ja puuduttavaa työtä yrittäen hyväksyä itseni äitinä, joka haluan olla. Töissä oleminen kahden pienen lapsen äitinä on hankalaa ja välillä uuvuttavaakin, onneksi aina silloin tällöin useampi työkaveri on tsempannut minua ja kertoneet omia kokemuksiaan samoissa tilanteissa. Samalla olen koettanut myös hieman käsitellä Aaronin tilanteen kehittymistä. Huomaan monesti toivovani, ettei Aaronin tarvitsisi kärsiä yhtään enempää kuin on pakollista, mutta aina en pysty Aaronia kivuilta ja pettymyksiltä suojaamaan, vaikka kuinka kovasti haluaisinkin. Nekin osaltaan kuuluvat elämäämme ja haluankin olla paikalla tällöin lohduttamassa lastani.

Viime aikoina koko perheemme on kiertänyt flunssavirus, joka tuntuu olevan erityisen sitkeä lapsilla. Oliver on koko ajan ollut päiväkotikuntoinen, lähinnä vuotavaa nenää, kuivaa yskää ja syömättömyyttä on ollut. Aaronilla tauti taas oli pitkän aikaa siinä ja rajoilla, olisiko poikaa kannattanut viedä päiväkotiin. Viime viikonloppuna tilapäishoidossa tilanne pahentui niin, että kuumetta nousi sekä limaisuus paheni niin paljon, että pojan happisaturaatiot tippuivat 80% tietämille. Hoitajat olivat Aaronin näinä hetkinä laittaneet lisähappeen, joka palautti saturaatiot normaaliin noin 95% tietämille. Alkuviikon tilannetta seurattiin, lähtisikö flunssa paranemaan itsestään, mutta keskiviikkona kuitenkin lääkäri aloitti antibioottikuurin. Tämän lisäksi Aaron sai hoitavan kortisonisuihkeen käytettäväksi pari kertaa päivässä nyt ainakin seuraavaan kuntoutusjaksoon saakka, jos siitä olisi helpotusta tuohon limaisuuteen. Lääke on sama, mitä käytetään esimerkiksi astman hoitoon. 

Perjantaina Aaron palautui kuitenkin kotiin ja Niko vietti sen päivän poissa töistä hoitaen poikaa kotosalla. On ollut aivan valloittavan ihanaa, kun poika on ollut yhtä hymyä perjantaista saakka. Jumppaaminen ja pieni leikittely jaloilla sekä käsillä on tuonut naurahduksia ja pilkettä silmiin. Eräs ilta toruin Oliveria tietyllä äänenpainolla, niin Aaronia nauratti asia aivan mahdottomasti. Hiusten silittelyä, kainalossa nukkumista ja paljon sellaisia asioita joista tiedämme Aaronin nauttivan olemme koettaneet harjoittaa aina sopivan tilanteen tullen. 

Elämäämme kuuluu siis hyvin normaalia arkeamme, vaihtelevine sattumuksineen. Viime viikolla automme päätti yhtenä aamuna hajota läheiselle huoltoasemalle, josta sitten ei liikuttukaan kuin hinaajalla. Saimme auton kuitenkin jo korjaamolta takaisin, toki isohkoa laskua vastaan. Kytkimen painelevy ja sylinteri oli ilmeisesti mennyt rikki auton huonon huollon vuoksi ja olisi voinut hajota milloin tahansa. Onneksi tapahtuma sattui kuitenkin erittäin huonosti alkaneena aamuna ollessamme matkalla työpaikoillemme. Nyt vain pyritään huoltamaan autoa kuntoon ennen kuin lähdemme ajelemaan minnekään lähikuntia kauemmaksi. 

Pientä lisätyötä on tuottanut Oliverin kävelemään lähteminen ja tänä päivänä poika kävelee jo aika sujuvasti ulkonakin, kunhan kyseessä ei ole hyvin epätasainen maasto. Äidin pieni hulivili tuntuu ehtivän vaikka minne silmän välttäessä ja koettaa auttaa kaikessa mahdollisessa ja mahdottomassakin. Tiski- pyykinpesukoneet eivät ole turvassa, kuten ei myöskään mikään muukaan tekninen vempain. Onneksi tästäkin pystyy nauttimaan aivan eri tavalla, mitä olisin nauttinut Aaronin kanssa. Nyt kun tietää, että ikinä ei voi tietää, mitä vastaan sattuu elämässä. Sitä on vain nautittava tästä hetkestä ja toivottava parasta huomisellekin.

Elokuun kuulumisia

Minulta toivottiin kuulumisien kertomista ja yhden kirjoituksen kirjoitinkin jokin aikaa sitten, mutta parin tunnin kirjoittaminen meni kuin tuhkana taivaalle, kun olin unohtanut tallentaa eikä normaalisti päällä oleva automaattinen tallennuskaan toiminut niin kuin aikaisemmin. Intoa tekstin uudelleenkirjoittamiselle ei ollut ja iltakin oli lähes puolen yön tienoilla. 

Olemme nyt elokuun totutelleet uudenlaiseen arkeen Nikon palatessa töihin ja Oliverin mentyä päivähoitoon. Pojat ovat olleet nyt eri hoitopaikoissa ja todennäköisesti tällä järjestelyllä tullaan jatkamaankin, kun Oliver on tuntunut tykkäävän niin kovasti hoitajistaan. Lisäksi samassa ryhmässä on melkein saman ikäinen tyttökin leikkikaverina. Ensimmäisen päivän jälkeen Oliver oli sitä mieltä, että hän ei suostu edes katsomaan minun suuntaan ja muutaman yrittämiskerran jälkeen vilkaistiin syrjäsilmällä jo minuun päin ja käännyttiin antamaan monen monta suukkoa hoitotädin poskille. Tällä viikolla huomasimme, että Oliver ryhtyi ottamaan askelia ja nyt jo mennään useamman askeleen verran eteenpäin ja pyllähdetään aina välillä. Kehittymistä ja hyvää tuulta on siis riittänyt sekä myös vahtimista ja toisen perään katsomista kyllästymiseen saakka, joka on kyllä erittäin tervetullutta vastapainoa muille arjen jutuille.

Hymyä huuleen

Aaronin kuulumisia puolestaan voin kertoa yhtä suurella ilolla, kun epileptisyys on helpottanut pikkuhiljaa jokusen viikkoa sitten lääkkeiden noston jälkeen. Selkeästi Aaron on kasvanut pituutta ja painokin on noussut hurjasti, joka lienee vaikuttaneen tähän, että epileptisyyttä riitti kyllästymiseemme saakka. Useamman viikkoa, itse asiassa elokuun alusta lähtien, kun poika siirtyi varapäiväkodista takaisin omaan vanhaan tuttuun päiväkotiinsa on hymyilyä ja naurua riittänyt aivan mahdottomasti. Toki vaikuttanee myös se, että molemmat avustajat hoitavat Aaronia päivittäin ja tekevät sekä keksivät, vaikka mitä mukavaa aktiviteettia. Aaron on päässyt ulkoilemaan paljon, keinumaan, laskemaan liukumäkeä avustajan kanssa sekä nauttimaan rakkaudenosoituksista päiväkotikaverin puolesta. Hymyilyä on paljon esiintynyt silloin, kun Aaron on päässyt syliin tai illalla, kun päätämme ottaakin Aaronin kainaloon nukkumaan. Myös naureskelua on aiheuttanut suukkojen antaminen sekä Oliverin suukottelemana oleminen. Selkeästi on huomannut, että Aaron nauttii pikkuveljensä huomionosoituksista, mutta myös kärsii välillä, kun Oliverilla on rajummat otteet, jotka tietysti kuuluvat tässä iässä asiaan, kun innostutaan vähän liikaa.

Viime viikkoina olemme kuitenkin molemmat olleet hyvin väsyneitä ja turhautuneita moneen asiaan. Tulevaisuus on mietityttänyt ja edelleen olemme yrittäneet saada selvyyttä siihen, miten avustajat saataisiin liikkuviksi. Tällä hetkellä siis lupa on Aaronin kanssa liikkua, jos molemmat avustajat ovat työvuorossa yhtä aikaa, mutta esim. lähtö -ja tulotilanteessa, kun avustajista vain toinen on paikalla niin silloin ei olisi lupaa lähteä Aaronin kanssa päiväkotialueen ulkopuolelle. Asia selvitteleminen tuntuu vain olevan yllättävän hitaan puoleista, kun tiedustelut tehdään avustajan kautta, joka kysyy päiväkodin johtajalta, joka laittaa kyselyä menemään päivähoidon aluevastaavalle jne. Aikaa kuluu siis aivan älyttömästi saada viesti oikealle henkilölle ja sama aika menee siihen, kun saadaan vastaus meille saakka. Ehkä nämä asiat kuitenkin paranisivat ajan kanssa, kun kuitenkin päiväkotitaivalta on vielä edessä vuosia. 

Säkkituolihetki

Suuri helpotus on ollut se, kun saimme invavarustellun automme käyttöön jokunen viikko takaperin ja sillä onkin liikuttu paljon eri paikoissa. Nyt on ollut huomattavan paljon mukavempaa matkustaa, kun poikien istuimet saa taakse molemmat eivätkä ne vie niin paljon tilaa kuin normaalikokoisessa henkilöautossa. Ei tarvitse minunkaan kulkea autossa polvet kojelaudassa kiinni. Vielä pitää miettiä kuitenkin oikeanlaiset kiinnitysmekanismit apuvälineille ja todennäköisesti asennuttaa kolmas kiskopari, jolloin kiinnitys olisi helpompi hoitaa koko auton tilavuudelta. Näistä tulen kirjoittelemaan

lisää, kun asiat saadaan hoidettua loppuun saakka.

Lisäksi uusi arkemme tulee näköjään jatkumaan vielä reilumman aikaa samanlaisena, kun minulle tarjottiin vuoden kestävää työsopimusta, johon suostuin ilomielin. Pojat jatkavat entiseen tapaansa päiväkodissa ja Niko siirtyy välillä koulun penkkiä kuluttamaan ja hyvin piakkoin siirtyneen takaisin työharjoittelun pariin. Viime aikoina on huomannut, että on yllättävän väsyttävää olla kokopäivätöissä ja hoitaa siinä sivussa lapset, varsinkin, kun arkisin Aaronin viimeinen lääkitys viedään lähemmäs kymmentä, jonka jälkeen pääsee vasta nukkumaan. Olemmekin ratkaisuna kehitelleet sen, että valvomme vuoropäivin myöhempään ja viikonloppuisin molemmat saavat nukkua yhtenä aamuna pidempään. Tämä on huomattavasti helpottanut väsymystä ja auttanut jaksamaan enemmän. 

Nyt on kuitenkin hyvin onnellinen hetki elämässä, aurinko paistaa, Oliverin leikit kuuluvat parvekkeelta ja Aaron nukkuu rauhallisesti vieressäni. Muuta en voi tällä hetkellä toivoakaan.