Tuntemuksia Aaronin hoidosta

Viikonloppu sujuikin mukavasti, kun olimme Nikon kanssa ystäväperheen luona kyläilemässä. Sunnuntaina sitten saavuttiin kotiin tuntia ennen Aaronin saapumista hoidosta. Tällä kertaa, kun kuljetettavana oli Aaronin tuolit ja rattaat niin olivat tilanneet taksin niiden kuljetukseen kotiin ja samalla kyydillä pääsi myös Aaronkin paikalle. Taksissa ollessaan poika vaikutti tyytyväiseltä, mutta sen jälkeen, kun hänelle mainittiin, että "äidin luo pääsee ihan kohta" niin alkoi hirmuinen itku ja itku jatkuikin niin pitkään ennen kuin otin hänet syliini, jossa Aaron katsoi minua ilmeellä "oletko sinä siinä oikeasti". Tultuaan Aaron oli todella väsyneen oloinen ja annoimme hänen sitten ruveta nukkumaan. Kylpyaikaan poika heräsikin, mutta lämpimään veteen päästyään nukahti uudelleen ja jatkoi vielä unia siirrettyämme hänet sänkyyn.

Pienoisena haittana olemme viikonloppu hoitojen aikana huomanneet, kun Aaron vierastaa ruokaa kotona ja syö vasta sitten varovasti, kun olen moneen kertaan vakuuttanut, että sitä samaa ruokaa se on, mitä kotona yleensäkin. Tämä varsinkin puuron syönnin suhteen ongelmana. Liekö Aaron saa lääkkeet puuron seassa hoitopaikassa, kun meillä ne annetaan aina erikseen ruoasta. Onneksi tämäkään ei kestä kovin montaa ruokailua eteenpäin, kun poika on ihan tavallinen itsensä ruoan suhteen.

Lääkkeiden oton jälkeistä lohduttelua

Sainkin kommentin siitä, että mitä erilaisia tunteita Aaronin hoitoon vieminen herättää. Tätä olenkin pohtinut tässä muutaman päivän ja keskustellut Nikonkin kanssa. Huomasin itsessäni sen, että päiväkotiin ja viikonloppuhoitoon viemisen herättävän erilaisia tunteita. Päiväkotiin vien Aaronin alun jälkeen erittäin mielelläni varsinkin sen jälkeen, kun huomasin kuinka mielellään Aaron on aamuisin sinne menossa, vaikka tietysti lähteminen paikan päältä yksin herättää haikeutta, jonka olen ymmärtänyt olevan aika tavanomainen tunne jokaiselle vanhemmalle, joka vie lastaan hoitoon. Myös Aaronin avustaja on mielestäni erittäin osaava ja mukava ihminen, jolle jätän mielelläni Aaronin päiväksi turvallisin mielin. Jotenkin myös se päivähoitoon vieminen on ehkä itselle jotenkin ymmärrettävämpää, kun itse olen sitten työharjoittelussa sen ajan.

Viikonloppuisin Aaron on käynyt hoidossa kerran kuussa, mutta mahdollisuus meillä on nykyään jo kahteen viikonloppuun kuussa tarvittaessa. Näinä viikonloppuina, milloin Aaron on ollut poissa olemme aina kehitelleet muuta tekemistä, kuten vaihdamme paikkakuntaa ja vieraillaan ystävien luona ja tehdään asioita, mitä ei Aaronin kanssa välttämättä pystytä tekemään. Olemme toki Nikon kanssa kaksin kotonakin, mutta koko viikonloppua en itse ainakaan kykene kotona istumaan.

Aaronin hoitoon viemisen päivänä minulla on monesti todella haikea ja vastahakoinen olo, en niin millään tahtoisi viedä rakasta poikaa eroon meistä niinkin pitkäksi aikaa kuin viikonlopuksi. Tähän vaikuttaa myös se, jos olemme kehitelleet jotain hauskaa ohjelmaa viikonlopuksi, kun haluaisin kuitenkin jakaa kokemuksia mahdollisimman paljon Aaronin kanssa ja sen ajan kun olen erossa pojasta tuntuu kuin iso pala minusta olisi poissa ja olo tuntuu todella tyhjältä. Silti kuitenkin tekee hyvää nukkua heräämättä koko yö ja huomata heränneensä levänneenä. Tuntuu mukavalle tehdä itseä kiinnostavia asioita, jotka voi lopettaa vasta kuin itse niin haluaa. Mukavaa on myös saada yhteistä aikaa Nikon kanssa, joka muuten jää vähiin tavallisena arkipäivänä. Aaronin paluupäivänä huomaan odottavani aamusta saakka kärsimättömänä sitä hetkeä, kun saan pojan syliini ja olen ikionnellinen siitä hetkestä alkaen.