Se yksi päivä

8. Helmikuuta on se päivä, kun lapseni syntyi. Se päivä, jona sain kuulla ensimmäistä kertaa lapseni itkun ja tuntea suuren helpotuksen sisälläni, kun pitelin häntä ensimmäistä kertaa sylissäni. Siitä päivästä alkoi taival, jota en olisi koskaan voinut kuvitellakaan. Kuinka tulisin rakastamaan niin paljon, etten sitä kykene sanoin kuvaamaan. Kuinka tulisin pelkäämään, mutta siitä huolimatta olemaan onnellisempi kuin koskaan ennen. En voinut aavistaa, että se matka tulisi päättymään aivan liian aikaisin ja kuinka en koskaan voisi unohtaa.

Kyseisestä päivästä on kulunut jo yli kahdeksan vuotta. Asiat voisivat olla toisin, jos ne eivät olisi menneet niinkuin lopulta menivät. Nyt lapsesta muistuttaa kuvat kodin seinillä, tavaroita ja piirrustuksia muistoina laatikossa. Tärkeimpänä se lämmin muisto sydämessäni, voin melkein kuulla sen iloisen naurun tai sen onnen henkäisyn, kun otin hänet syliini lähelle. Hänen nimensä kiirii huulilla, kun jostain tulee mieleen muisto menneestä. Joskus hänen veljensä tahtoo kuulla lisää elämästä, jota hänen kanssaan elettiin.

Kaksi ja puoli vuotta on kulunut, kun menetimme rakkaan Aaronimme. Edelleen muistan sen päivän kuin eilisen, edelleen tunnen sen tyhjyyden sisälläni, jonka se päivä jätti minuun. Perheemme on yhtä jäsentä vajaa, mutta puskemme silti eteenpäin arjessa kantaen Aaronin muistoa mukanamme. Näinä vuosina olemme törmänneet ihmisiin, jotka ovat olleet elämässämme mukana. Kohtaamisia, jotka ovat jääneet mieleen. Hoitaja, joka tuli vastaan hautausmaan portilla äitienpäivänä ja kertoi olevansa menossa oman lapsensa haudalle. Kaksi eri päiväkodin henkilöä, joista toinen työskenteli ensimmäisessä Aaronia hoitaneessa päiväkodissa ja toinen jälkimmäisessä. Henkilö, joka koetti löytää yhteisymmärrystä meidän ja työyhteisönsä ihmisten kesken ja henkilö, joka halusi kunnioittaa lapsemme muistoa ja kohteli meitä aina kuin muitakin lasten vanhempia.

Nämä menneet vuodet ovat olleet yhtä vuoristorataa. Se asia Aaronin kuoleman jälkeen ei ole muuttunut mihinkään. Työt ovat jatkuneet entisellään, lisää vastuuta on tullut ja uutta on joutunut opettelemaan säännöllisin väliajoin. Oman asunnon onnea ja laittamista meidän näköiseksemme ja myös huolta, kun asiat eivät mennetkään korjaustöissä suunnitelmien mukaan. Aiemmin eletty kuormittava elämänvaihde on myös näkynyt osana arkeamme terveydentilan muutoksilla. Kaiken tämän keskellä on myös muistettu nauttia hyvistä hetkistä. Tavattu ystäviä, nautittu ajasta perheen kesken, suunniteltu tulevaa ja eletty myös tässä hetkessä nauttien siitä ajatuksesta, että tällä hetkellä kaikki on hyvin. 

Onneksi meillä edelleen on kotona duracell-pupuksikin kutsuttu Oliver, joka on niin mahdottoman  elämäniloinen, innokas ja rakkauden täyteinen viime syksynä viisi vuotta täyttänyt lapsi. Hänen kanssaan olemme saaneet kokea lapsuuden tunteiden vuoristoradat hetken onnesta maailman lopun kaaokseen. Milloin olemme äärettömän rakkainta maailmassa ja seuraavassa hetkessä tyhmiä ja epäreilua, mutta joiden syliin on turvallista kiivetä lohduttautumaan. Meitä on myös seurannut näinä vuosina tunne siitä, että perheessämme olisi vielä tilaa yhdelle. Tulevat vuodet näyttävätkin käykö hartain toiveemme koskaan toteutumaan.

Yllätyin, kuinka tänä iltana sain inspiraation tulla kirjoittamaan mielessä pyöriviä ajatuksia, joita joudun välillä työntämään kauemmaksi, että saan hetken levätä ja olla vain. Inspiraationi kirjoittamiseen on vuosien myötä laantunut pikkuhiljaa. Ensimmäisen kerran silloin, kun ymmärsin kirjoitusteni tuottavan ylimääräistä harmia perheemme elämään. Aaron oli se, joka sai minut innostumaan kirjoittamaan elämästämme ja jakamaan tuntemuksia hieman erilaisesta elämästä. Kaiken sen menettämisen myötä koen tunnetta siitä, että olen kadottanut innostuksen kirjoittamiseen.
Näin ollen voin laittaa haikein mielin pisteen tälle projektilleni ja toivoa kaikkea hyvää kaikille niille, ketkä olette seuranneet blogiani tai pistäytyneet vain lukemassa tarinaa sydämessä olevasta rakkaastamme.